Hiljaisuutta on ollut jo pitkään blogin kanssa. Ehkä siitä syystä että hävetti tulla tänne kirjoittamaan, tai siitä syystä että kiire on vienyt kaiken energian. Kiireisimmän jakson jälkeen taas ahdistus.
Hyvä putki oli päällä viimeksi kun kirjoitin. Se jatkui odotettua pidempään, kunnes tuli kovat paineet ihan yleisesti elämässä ja sieltähän se oksentaminen ja muu yhtä järkevä kontrolointi löysi takaisin elämääni. Parissa viikossa en enää tajunnut mistään mitään, ja vajosin vain syvemmälle kuin ennen.
Oikeastaan yritin hirveän pitkään itsekseni saada oksentamista ja kaikkea pään sisällä vapaana juoksevaa ahdistusta kuriin, mutta voitte varmaan päätellä miten kävi. No ei hyvin ollenkaan, menin hirveään kuntoon ja lapsuudesta tutut kohtaukset ottivat vallan.
Kohtaukset ovat vähän niin kuin sukeltaisi hirveän aallokon keskellä pinnan alle ja odottaisi tyynesti kuolemaa. Saan aluksi kamalan paniikin, stressaan aivan uskomattomista asioista, en saa tärinää ja itkua loppumaan, kaikki on huonosti (vaikka oikeastaan mikään ei ole malliltaan), sydän hakkaa tuhatta, ajatukset menevät solmuun ja lopulta naps. En tunne enää mitään. Kaikki muuttuu merkityksettömäksi, olen aivan tyyni vaikka rintaa koskee pelkästä paniikista, en saa ajatuksia koottua sitten millään. Täydellinen ameeba-moodi. En pääse edes ylös, missä ikinä makaankaan tai istun, sillä en saa ajatuksia sen verran kasaan että voisin nousta.
Noh, tämähän sitten meni pisteeseen että en jaksanut enää. En tiedä vieläkään mikä oikeasti on vialla, stressasinko liikaa? Onko tämä nyt se piste aikuistumiseen, jolloin kaikki luurangot lapsuuden kaapista pitää vetäistä esiin? Onko tämä nyt se piste jolloin voin sanoa että riittää, minä alan hallita ahdistustani, mutta tarvitsen siihen aikaa ja apua? Menikö kontrolli ja siitä seurasi pään sisäinen myrsky? Paha sanoa, vai olisiko kaikki yhtä aikaa.
Noh, nyt kun olen siinä tilassa, että saan ajateltua jotain ja voin jopa syöttää tekstiä koneelle, voin sanoa helpottuneena saavani apua. Ensinäkin, saan ruoka-listat ja treeni-listat, apua niin että voin syödä, mutta niin että saan pidettyä painoni. Ja järkeni. Tällä hetkellä en saa otetta kontrollista, koksa painon nousu pelottaa niin paljon, tarvitsen apua. Olen äärettömän kiitollinen sen saamisesta.
Toinen on se, että alan käydä psykiatrilla säännöllisesti. Inhottaa myöntää, mutta äitini oli oikeassa, olisi pitänyt vain jatkaa siellä käyntiä vaikka olinkin onnellinen ja täynä halua parantua. Syöminen ei ole ainut ongelmani, ja tietysti syömishäiriö on vain tapa siirtää ahdistua johonkin. Aina siellä on jotain pään sisällä, mikä aiheuttaa sairauden.
Nyt kuitenkin tajuan että kaikki pitää järjestää, jos haluan olla onnellinen ja elää. On niin paljon mitä en itse hallitse, ahdistus, viha, suru, syöminen yms. Muistot, näkemys itsestäni. Väärät päätökset. Minun pitää oppia kuuntelemaan itseäni, hallitsemaan ahdistusta, olemaan pelkäämättä ja stressaamatta. Pitkä etappi varmaan tulossa, suoraan sanottuna tekisi mieli vain jäädä tälle tielle, ihan vain koska se on helpompaa. Tosi asiassa tietenkin se on vain vaikeampaa, kai olen vain tottunut tähän. Välillä menee niin hyvin, mikään ei ole huonosti, kunnon draivi päällä. Sitten tulee pieni nytkähdys tai jotain mikä huolettaa ja kohta ollaan valmiit viiltämään ranteet auki. Ei ole sitä keskihyvää tai keskipahaa, on vaan mustavalkoisesti hyvä ja paha. Sitä ei jaksa kukaan, pakko olla jotain muutakin.
Tämä nyt oli oikeastaan, vain pieni katsaus missä mennään, ja ajatusten siirto näytölle. Yritän jatkaan blogin pitoa useammin, mutta en halua luvata mitään. Varsinkaan päiväkirja-tyylinen kirjoitus ei luonnistu, se stressaa aivan liikaa. Haluan mieluummin kirjoittaa silloin kun on aikaa, halua ja varmuus tekstin kirjoittamisesta.
Parempaa päin siis mennään, todella hitaasti. Kaksi viikkoa pitää kestää ilman oksentelua, sillä muuten en voi saada apua. Neljäs päivä ilman oksentamista, ja pää on paljon selvempi. Olo on melko outo, en tunne stressaavani mistään, en tunne mitään suurta. Mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että olo on vakaa, hieman väsynyt ja halu olla rauhassa on suuri. En halua eraoitua, mutten myöskään pomppia ulkona aamusta iltaan. Nyt on oikeastaan ihan hyvä, tämä sopii tähän hetkeen, sillä ahdistusta tai stressiä ei pääse syntymään.
Toivon että teillä menee hyvin, kesä on ollut tarpeeksi löllö omaan makuun ja olette nauttineet. Ensi kertaan!
