19-24.4.2015

Tällä kertaa kuvia on niin mahdoton määrä, että yritän pitää tekstin mahdollisimman lyhyenä. Olen myös hurjan väsynyt, joten teksti saattaa tällä kertaa olla melko puuroilevaa. Tahtoisin jatkaa BBC:een Sherlockin tapitusta, mutta nyt on ainut tilaisuus kirjoittaa tämä postaus. Muuten olisi siirtynyt liian pitkään. Joten pidemmittä porinoitta, let's go!

19.4.2015 Sunnuntai

Aamupala: Pikapuurot ja Omena-Vanilja keitto(304kcal)
Välipala: Päärynä ja Tummasuklaariisikakku (noin 150kcal)

En taida enää voida nukkua pidempään kuin kahdeksaan, oli viikonloppu tai ei. Sunnantaina heräsin lueskelemaan pariksi tunniksi, kunnes maha kuristen päätin tyydyttää pahimman himoni. Puuro, ah voisin elää puurolla. Siihen kun sekoittaa oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, niin tulos on maaginen. 

Sulateltuani lähdin juoksulle, ja kokeilin samalla Tinon äidin antamaa treeni-neuvoa: juoksin normaalisti, mutta jokaisen mäen kohdalla juoksin takaisin alas ja kävelin mäen takaperin ylös. Tuntuu että se nainen haluaa murhata mut, ai jeesus kun tuntui ja voimakkaasti. Kotiin päästyäni olin aivan hiessä, mutta olo oli loistelias. Pitänee varmaan pitää sunnuntain rutiinina tämä "treeni".

Juuli tuli kun olin siivoamassa, olisikohan kertaakaan ollut milloin en olisi siivonnut, kun Juuli astuu ovesta sisään? Mulla on Frendejen Monican ongelma. Rakastan siivoamista. Kistus sentään, tarviin apua ja äkkiä.

Ilta meni meni ihanasti, tsekattiin Shutter Island (Leonardo Dicaprio ja Mark Ruffalo samassa leffassa, kiitos olen taivaassa), juoruttiin, tein ruokaa, juoruttiin lisää. Tosin, hajosin lopulta SH:oon paineiden alla ihan täysin. mutta sain itkun itkettyä ja kaiken purettua. Puhuttiin varmaan kolme tuntia ja teki älyttömän hyvää saada kaikki paha ulos. Sen voimilla pääsi taas ylös oikein max-tehoilla!

Ruoka/Iltapala: Kanariisisalaatti(337kcal)
Tässä The Good Wife Möhkis on tekaissut Juulille kouluun salaatit,
koska jääkaappiin jääneet vihannekset olivat pilalle menossa koska on niin hyväsydäminen ihminen.
Päätin muuten peittää pärstän kun arvasin että ei arvostaisi naamakuvaa.

20.5.2015 Maanantai

Päätin nyt että alan ottamaan maanantaisin nämä kuvat.
Eli tässä minä, paino taitaa olla 52,3kg? Ehkä.
En osaa sanoa onko mitään muutosta. Eipä kai?

Maanantaina lähdettiin heti(eli kauhean viivyttelyn ja tunnin marinan perästä) herättyämme sutaamaan pika pikaa keskustaan asunonvälittäjälle, sillä etsimmepä kämppää. Ensi vuona olisi tarkoitus alkaa kämppiksiksi. Saimme avaimet neljään asuntoon, joista saimme sitten valita mihin haemme. Ah kun löytyi ihana kämppä, toivottavasti napsahtaa meille se loukku!
Asunnonvälittäjältä takaisin koululle ja olen suoraan sanottuna aivan sekaisin mitä sinä päivänä tapahtui. Taisi tapahtua tosi paljon. Odotin myös nakki hiessä (toivottavasti)tulevan asunnon paikkojen nuuskimista.
Ps tuossa ensimmäisessä kuvassa: mikäs mulkero hipiäinen se sieltä kurkkaa!
Pps: syön mieluiten puikoilla, koska se on hauskaa. Jos kukaan kuvia katsoessaan asiaa pohtii.

Aamupala: 2xMyslipatukka (kotona ja kaupungilla, 200kcal)
Päivällinen: Pastasalaatti ja Hedelmärahtavaahto(jotain 340kcal)
Venyi asunnon etsimisen takia syöminen, joten iltapala/ruoka: Maustettu tonnikalamunakas ja salaatti(384kcal)

21.4.2015 Tiistai

Aamupala: Ennen aamulenkkiä Proteiini.juoma ja Fitness-patukka (128kcal ja 93kcal)
Lenkin jälkeen vielä Fitness-patukka(93kcal)
Kouluruoka: Kanarisotto, salaatti ja perunasalaatti(jotain 232kcal? En osaa kyllä tästä sanoa, vaan väliäkö hällä)

Tiistai aamu alkoi itsensä haastamisella: oli pakko viedä kämpän avaimet takaisin asunnonvälittäjälle, ja koska se piti tehdä ennen koulun alkua, päätin suorittaa samaan syssyyn sekä aamulenkin että palautus-tehtävän. Lähtiessäni Horo irvaili, että olen liian läski a) syömään aamiaista b) juoksemaan, tai siis mitä ihmiset sanoisivat jos näkisivät kaltaiseni mursuliinan läähättävän heti aamusta ympäri kaupunkia. Päätin olla kuuntelematta, ottaa kiltisti proteiini-juomani, koska tarvitsisin sitä juostessa. Ja koska se oli hyvää. Lähdin juoksemaan välittämättä ihmisistä, joille olisi melko varmasti täysin yhdentekevää, mitä joku tuntematon tyttö tekee, juoksee, kävelee tai ryömii. Päässä kitisevä ääni lakkasi, kun lähdin juosuun ja koin aamulenkin ilon.
Ja mikä oli tulos: Sain ylitettyä itseni täysin. 11km tunnissa (koko matka oli 16km, kävelin pikaisesti loppupuoliskon), en olisi ikinä pystynyt siihen ilman aamujuomaa. Kauan eläköön Protein Milk Shake Blueberry Vanilla! Vaan mistä hemmetistä menin tuota ostamaan?! En jälkikäteen ole löytänyt tuota taivaallista herkkua mistään. Mysteeri.
Tiistaina tyylillisesti inspiroidoin muuten Steve Rogerssista, haha! Sanoinhan jo, että olen niitä nörttejä.

Välipala: Marjapiirakka jonka kaloreista ei mitään maallista hajua.
Puolukat oli pakko napsia pois, hyhhyi. Happamia ovat.
Päivällinen/Iltapala: Subway Kana Teriyaki(700kcal)
Koulussa yritin kehittää luonnostelu-taitojani, olen äärettömän hidas siinä puuhassa. Ja liian tarkka.

Koulun jälkeen mentiin Janitan ja Niinan kanssa kaupungille, ja sitä tunnetta kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen Subwayhin. Olo oli kuin voittajalla. Tietty, olin katsellut etukäteen mikä vaihtoehto olisi sekä maistuvin että 'terveellisin', jännitinkin vähän saanko jonkun hepulin ja syöksyn ulos kädet heiluen. Vaan ei, ei suurta ahdistusta. Ehkä ensimmäisellä puraisulla, mutta oli niin hyvää etten sen jälkeen enää viitsinyt ahdistella lainkaan. Miksi olisi ollut tarpeellistakaan? Niinan kanssa päätimme muuten lähteä salille ja treenitunneille ensi kuussa, kun molemmilla on aikaa ja rahaa. Olen ihan innoissani, haha! Tuo motivaatiota saada massuunkin lisää polttoainetta!
Päivä oli tosi ihana, lopuksi vielä huomasin olevani yllättävän kotonani tällaisessa poikatyttö/ties mikä transu - tyylissä. Ennen kuin olevani liian lihava, ruma tai tyttömäinen. Sitten tajusin että perkules, en ikinä ajattelisi kenenkään muun olevan liian yhtään mitään toteuttaakseen itseään, tai tyyliä josta pitää. Päinvastoin. Vika ei siis ole ulkomuodossani, vaan tavassa epäillä itseäni.
Olenhan minä monta kertaa tätäkin tyyliä kokeillut, mutta ensimmäistä kertaa annoin itselleni vapauden nauttia. Ilman paineita, ilman mitään pään sisäistä sotaa. Ja olo oli mainio. Yhtä rento kuin asukin, haha!
Subin jälkeen en kyllä enää saanut mitään syötyä, mutta mitäs sitten. Menin, söin, ja nautin. En oksentanut. En liiemmin ahdistunut. Taputan itseäni selkään, sie teit sen veikkoseni. Meni paremmin kuin uskalsin toivoa. Oli ainoastaan aivan älyttömän kiva tiistai.

22.4.2015 Keskiviikko

Kouluruoka: Salaatti, perunat ja kasviskastike sekä kaksi palaa patonkia(jotain 570kcal)
Välipalaherkku:Mansikkasuklaakakku(jotain 170kcal)

Keskiviikko meni oikeastaan syömisen kanssa äärettömän hyvin, ei ahdistanut, eikä kahvilla syöty kakun palakaan vaivannut. Yritin syödä vähän enemmän kuin normaalisti, paino taisi olla vähän laskussa. Ei paljon, mutta tarpeeksi.
Koulussa oli ihan jäätävä kiire. Purkan, tahdonvoiman ja puhtaan vitutuksen ansiosta sain näyttötyöni edes vähän etenemään, tuossa kuvassa se on vasta aivan alussa. Sudin sitä kauheassa paniikkiraivossa, joka muuten myös auttoi haha!

Välipala kaksi: Proteiinipatukan loput (130kcal)
Iltapala/Ruoka: Tonnikalasalaatti ja keksi(300kcal)

Koulusta päästyäni soitin kouluun johon olen hakenut, sillä kutsukirjeeni oli mennyt vahingossa isälleni, joka asuu monen tunnin ajomatkan päässä Savonlinnasta. Jotain häikkää oli muutenkin, ja sain sydän kurkussa toivoa että kaikki menisi hyvin, ja sehän meni. Huh huh. Siinä vaiheessa, kun koulun sihteeri kysyi, olenko varmasti hakenut heidän opistoonsa, sain paskahalvauksen. Onneksi pää piti.
Illalla olin sitä mieltä, että treeni jää tänään välistä väsymyksen takia. Kuinkas sitten kävikään. Paras treeni ikinä, kiitos tonnikalasalaatin!
Päätin muuten viimein kokeilla tonnikalaa, jota olen tähän asti kartellut kuin porsas jouluaamua. Se haju vetää sanattomaksi, mutta päätin nielaista tyhjää, pidättää hengitystä ja paiskata kalan ruuan sekaan. Ja sitten olikin jo sanaton täysin uudesta syystä. Jumalten ruokaa, sanon mie.

23.4.2015 Torstai

Aamupala: Omena-vanilijakeitto sekä myslipatukka(162kcal)
Kouluruoka: Yrttimuusia, silakkapihvi, porkkanaraastetta ja kasviksia kera sämpylän, joita otin vielä toisen(jotain 568kcal kai nyt on taas vaikea sanoa, elkee luottako)

Mulla oli äärettömän outo fiilis torstaina. Ei paha, ehkä vähän stressaantunut, mutta ei todellakaan mitenkään kamala. Tarkoitus oli mennä Juulin kanssa kaupungille ja myöhemmin illalla katsastaa kauan odotettu The Avengers kakkonen. Satoi kuitenkin niin pirusti, etten päässyt lähtemään keskustaan. Harmitti kovasti ja outo olo lisääntyi. Yritin kuitenkin ihan normaalisti syödä, vaikka se vähän lisäsikin 'outoa oloa'. Mutta ei sellaisen takia saa luovuttaa. Koulussa kyllä painoin menemään ihan täysillä työni kanssa, musiikin tahtiin paiskoin pensseliä mihin sattuu.

Välipala/Ruoka/Iltapala: Skyr ja Sun mysli(188kcal)
Keksit: ?

No sitten tuli ensimmäinen isompi takapakki. Ei sinänsä, en ottanut sitä edes oikeastaan pahana asiana, sillä se opetti ja sai haluamaan muutosta entistä enemmän. Tässä siis mitä tapahtui:
Koulun jälkeen hoitelin laskuja ihan naama myyränä. Raha-tilanne on tällä hetkellä suorastaan karsea, vähän varjostaa elämää. Nyt kun on alkanut syömään, huomaa miten paljon rahaa tarvitsee pitääkseen jääkaapin kokoajan suhteellisen valmiina toimintaan. Haluaisin muutenkin puhua tässä ensi kuussa eräästä jääkaappiin ja syömishäiriöön liittyvästä aiheesta, mutta katsotaan sitä sitten!
Päätin maksut maksettuani ottaa välipalaa ja katsoa jotain piristävää Youtubesta, ja näin tein. Mysliskyrin kadottua naamaan, ajattelin ottaa vielä yhden keksin. Mokasin tässä, sillä otin koko saamarin keksipaketin pöytään seurakseni, enkä juuri kiinnittänyt huomiota syömiseen vaan videoon. Lopuksi huomasin kehon lehettävän aika hätääntyneitä viestejä ja ai perse, koko keksipaketti meni epähuomiossa.
Totta kai ahdistuin pahasti, henkisen pahoinvoinnin lisäksi voin fyysisesti pahoin. Olin aivan liian täynä, Horo huusi täyttä kurkkua ja ahdistus huiteli katossa. Yritin epätoivoisesti keksiä ratkaisua, ja minä tomppeli päätin mennä suihkuun viilentämään päätä. Ei hyvä idea, ei lainkaan.
Loput voikin oikeastaan arvata. Menin suihkuun, en keskittynyt tarpeeksi ja lopulta huomasin antavani ylen. Heti havahduttuani yritin korjata tilanteen, mutta vahinko oli jo tapahtunut.  Harmitti, vatsaan sattui ja vähän pyörrytti. Suorastaan lepertelin mahalleni anteeksipyyntöjä, tämä ei todellakaan ollut tarkoitus.
Se, mikä tässä oli hyvää, on sen jälkeinen olo. En ollut helpottunut, niin kuin vähän aikaa sitten oksennettuani. Kaikkea muuta, minua heikotti ja harmitti. Mahaan ja rintaan pisti. Tiedostin että olin tehnyt virheen, josta ottaisin opiksi; en saisi alkaa ahmimaan niin että tulen ähkyyn, enkä saisi ahdistuksen yllättäessä mennä suihkuun, vanha oppi on edelleen takaraivossa. Se miten ahdistuksen muka saisi pois.
Joten ei. en koe että tämä olisi ollut paha takaisku, tai edes paha asia. Enemmänkin opetus. Näin ei tule tehdä. Sain lisää varmuutta, vaikka toki vähän harmitti kun piti aloittaa laskemaan ei-bulimiaa-päivät alusta. Mutta hei, tässä on koko elämä aikaa olla ylpeä itsestään. Olen jo nyt ylpeä siitä, etten päättänyt vain murjottaa ja heittää överiksi. Ennen olisin päättänyt että vitut, meni jo. Naamaan vaan kaikki mitä löytyy ja sitten vietänkin koko yön vessassa.
Päätin antaa kehoni vain olla ja levätä, halusin itsekin vain jotain kivaa ajateltavaa. Katselin sarjoja, kunnes päivään mahtui taas monta isoa asiaa, joiden fiilistely ja ajattelu vei hitaalle kävelylle. Ei millekään hikilenkille, vaan matelevalle miettimistauolle. Rannassa kulkiessa huomasin taas ja jälleen, miten kaunis Savonlinna on. Uskomatonta, miten tämä paikka alkaa vain koko ajan enemmän olemaan se koti. Jotain mitä on etsinyt kamalan kauan.

24.4.2015 Perjantai

Perjantai oli vähän energiaton, mutta ihana, heräsin aikaisin tekemään eväitä ja valmistuin illan elokuvaa varten. Olin ihan täpinöissäni. Elokuvat ovat iso osa elämääni, oli se sitten hyvä tai paha.
Paino oli alhaalla, viidenkymmenenyhden puolella, joten päätin syödä aamupalaa kunnolla. Skyr meni helposti ales.
Tämän jälkeen päätin vähän tutkia kehoani. Siis miltä se oikeastaan näyttää. Onko selän lisäksi jotain, mikä ei vain ole sellainen kun miksi sitä luulin. Löytyi, nimittäin maha. Tai kylkiluut. Ne ovat ällöttävät, terävät, eikä vatsani ole niin iso kun olen ajatellut. Oikeastaan oksetti vähän. Aloin ymmärtää yhä paremmin, mitä anoreksia tekee. Se tappaa. Valehtelee ja tappaa. Täydellisyys tavoitteena sitä nyökyttää kaistapäisenä kaikelle mitä Horo sanoo, kunnes huomaa jonakin päivänä joko olevansa liian pohjalla ponnistaakseen enää muualle kuin arkkuunsa, tai tulleensa järkiinsä juuri ja juuri ajoissa.
Luuni toki ovat isot, olen sen nyt kuullut ties kuinka monelta lääkäriltä (luitani ns mittailtiin, jotta saataisiin tietää missä kohtaan olisin alipainon rajoilla), mutta en usko että ne törröttäisivät noin jos todella olisin lihava. En todellakaan usko.

Leikkasin vähän peruukkia, ja lähdin matkaan Natasha Romanoff inspiraation lähteenä. Kaipasin jotain joka toi vahvan olon, sillä eilinen moka otti osansa; olin aika väsy. Olo oli hyvä, mutta väsytti ihan kamalasti enkä saanut itsestäni ihan kaikkia mehuja irti. Näyttötyö jäi vähän kesken, mutta viimeistelen sen ensi viikon perjantaina. Otin kouluun myös omat eväät, sillä piti päästä eroon joistain aineksista, joiden pilaantumisaste alkoi huolestuttaa. Muutenkin huomasin pitäväni aamukokkailusta, se pitää muistaa!
Kaupungilla käytiin Juulin kanssa meidän vakkari-kahvilassa, ja saamari kun minut petettiin verisesti. Otin kaakaon, mutta siihen oltiinkin käytetty vettä! Mitä pahusta, maistui ihan tiskivedeltä. Jätin jälkeeni kylmän katseen, ja lapulle kirjoitetun pettyneen kirjoituksen Toivon, ettei kahvilan väki ota tätä pyhää raivon ilmaisua yhtä kevyesti kun Juuli, joka hekotteli lapulle aikansa.
Kuten sanoin, olin aika loppu koko päivän, mutta Juulin seurassa piristyin sen verran, että nauroin maha kippurassa ja olo oli taas ihana. On uskomatonta omistaa ystäviä, joiden kanssa oleminen on kuin energiapiikki, tai sitten vain suora tie kaistapäisyyteen. Kiitos tälle tomppelille, jaksoin hoitaa asiani kunnialla ja mennä palkitsemaan itseni elokuvalla, jota olin odottanut kera tuskanhien.
Mikä on tärkeää, en perjantaina jaksanut juuri kaloreita laskea, halusin antaa keholle ja mielelle tauon. En sano, että "syön mitä vaan haluan" - asenne olisi oikeastaan jotain mihin pyrin, koska se saattaisi taas johtaa bulimiaan tai nopeaan painon nousuun. Mutta yksi tällainen päivä viikossa voisi olla enemmän kuin sopiva. Söin salaattia ja ruokaa, illalla lakua, kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä ja Novellen plussa-juomaa. Elokuva nousi tosiaankin listani kärkeen, se oli todella hämmästyttävän hyvä, paljon parempi kuin uskalsin toivoa. Tolkien-fanina vähän kirpaisee myöntää, mutta parempi kuin Hobitin viimeinen osa. Lähdin leffateatterista aivan puulla päähän lyötynä, koin taas jonkin maagisen tilan, jonka saan aina kun käyn katsomassa hyvän elokuvan. Kahdeksan kilometriä tuntui yhdeltä loikalta, olin kadonnut omaan maailmaani matkan aikana.
Ja kyllä, lauantai aamuna tietysti ahdisti. Ahdisti että olisin varmasti lihonut, mutta paino olikin vain samassa kun ennen torstaita, eli 52.3-4kg. Sain taas muistutuksen siitä, etten ole mikään uniikki eteenpäin vyöryvä ja alati kasvava lumipallo. Olen ihminen, siinä missä muutkin. Kehollani on samat säännöt kuin muillakin, vaikka tietysti näin aluksi sen järjestelmät ovat aivan sekaisin.

Seuraavan kerran postaan ensi viikolla, laitan mukaan lauantain ja sunnuntain. Postaus olisi venynyt aivan liian pitkäksi, jos olisin yrittänyt tunkea niitäkin samaan syssyyn. Lähden huomenna kylpylään isäni viisikymppisiä juhlistamaan. Mukaan lähtee isovanhemmat, isän naisystävä ja meikän paras ystävä. Tietysti se vähän mietityttää. Miten tulen pärjäämään bikineissä tai kykenenkö nauttimaan kaikesta tarjoilusta. Onneksi läheiseni ovat ihania ja ymmärtäväisiä, jos kohtaan ongelman, saan varmasti apua.

Oikein hyvät viikonloput kaikille ja pitäkää lippu korkealla! Möhkis kuittaa.
Oh ps: Blogvin

Kun pelkkä syöminen ei riitä tuomaan parantumista ja onnea.

Tänään en halua vain kahlata kuvia läpi ja pälpätää päivästäni, tänään haluan mietiskellä ja jakaa ajatuksiani. Pelaan siis 'minun blogi, minun säännöt' - kortin pöytään. Jälleen kerran.

Kun aloin pikku hiljaa muuttaa syömistäni ja tavoitella listaamiani asioita, huomasin että jokin ei nyt täsmää. Jokin osa jäi ikään kuin tyhjäksi, ontoksi ja vaikeaksi täyttää pelkästään syömishäiriötä vastaan taistelemalla. Pelkkä aterioiden korjaaminen ei todellakaan riitä. Siispä mikä neuvoksi.

Heräsin vähän aikaa sitten siihen tunteeseen, että jokin on vinossa. Ei siis lainkaan pahalla tavalla vinossa, vaan oudolla vain. Piti hetken miettiä asiaa tarkemmin ja kelailla missä mennään. Hätkähdin huomattuani, että jokin minussa itsessäni on muuttunut. Missä on jatkuva pessimistisyys? Kateus? Viha? Itsensä moittiminen? Ja ennen kaikkea, missä ihmeessä olen tyhjä, katkera minä?

Tajusin, että päästäkseni syömishäiriöstä minun tulee myös muuttaa itseäni, sillä minä olen itseni pahin vihollinen.
Tässä vaiheessa joku tyrskähtää ja sanoo ettei itsensä muuttaminen ole mahdollista, sika mikä sika. Vaan kyllä on. Miltei mikä vain on mahdollista, jos sen eteen tekee töitä ja sitä vilpittömästi haluaa. Olen parin viikon aikana muuttunut kovasti, sen sijaan että valittaisin jatkuvasti ja siirtäisin pahaa oloa toisiin, hyvä olo on saanut minut levittämään positiivisuutta muihinkin. Ja mistä se hyvä olo sitten tulee, onkin koko jutun juju.
Hyvä oloni tulee siitä, että uskon itseeni, en vertaa itseäni jatkuvasti muihin, opettelen taas tekemään asioita joista nautin. Kokeilen rohkeasti jopa uusia asoita. Näin olen huomannut(vaiko muistanut?) nauttivani esimerkiksi kokkaamisesta, kirjoittamisesta, kontaktista muiden kanssa, sisustuksesta, yms yms. Löysin myös tonnikalan pelkästään sillä ajatuksella että kerrankos sitä, hah! Rakastuin.

En ehkä olisi itse huomannut mitään, mutta sain eräältä rakkaalta ystävältä viime viikonloppuna iloisen kommentin: "oletpa sä taas ihanan onnellinen, silleen oikeesti,"! Se hämmensi, tiesin olevani onnellinen mutten tiennyt että sen huomasi. Vau, onpas kummallista.
Kun tämä ystävä sitten kysyi, miten olen tullut onnelliseksi, vastasin vähän nolona että mä vaan päätin olla onnellinen. Siinä kai se.
Mutta asia ei ollut ihan niinkään yksinkertaista. Olin onnellinen, koska olen muuttunut. Vähän. Tarpeeksi.

Kuva googlesta.

Syömishäiriöhän vie kaiken ilon ja muuttaa kaikki rakkaat asiat vaarallisiksi ja suoraan sanoen turhiksi. Otetaan esimerkiksi suklaa ja vaikkapa lukeminen. Nautin molemmista. Vaan pah, Horon mukaan kumpikin on minulle pahaksi, koska suklaa lihottaa heti hirveästi ja kirjojen maailmaan syventyminen voisi syöstää minut hetkellisestikin pois raiteiltani. Mieti vain niitä asioita, jotka liittyvät syömiseen tai kulutkseen, niin pysyt onnellisena.
No en kyllä totta vie pysynyt. Päin vastoin, aivot olivat (ja edelleen vähän ovat, vaan aika parantaa) niin täynä kaloreita, numeroita, vaakaa, itsesyytöksiä, lisää kaloreita, ruokaa ja pakkoajatuksia etten mitään muuta voinut edes kuvitella ajattelevani. En edes antanut itselleni lupaa ajatella mitään mukavaa, tai tehdä asioita joista pidän. Se olisi voinut horjuttaa tasapainoa, joka olisi taas voinut horjuttaa sairautta, joka taas oli voinut horjuttaa minua. Ajattelin olevani onnellinen, jos olen kellon ympäri jatkuvassa kontrollissa. Hyi miten nyt ahdistaa ajatuskin.

Olen pelkän parin viikon sisällä oppinut, että tuollainen kontrolli ei tuo millään tavalla onnea. Olen onnellisempi kun voin itse päättää mitä tänään tekisin, muuttaa jopa mieltäni jos niin halajan. Ottaa toisenkin keksin, ihan vaan koska saan. Mennä kaupungille ja ostaa jotain mitä en suunnitellut ostavani, ihan vaan koska voin.
Kontrolli minulla on edelleen, mutten tosiaankaan enää kirjoita päässäni ylös tunti tunnilta mitä milläkin kellon lyönnillä pitäisi tehdä. Se on täysin turhaa. Nautin suuresti tällaisesta 'joustavammasta kontrollista', vaikka edelleen se vähän ihmetyttää. Ajatella, ettei minun tarvitse syödä tasan kello kuusi. Voin syödä vähän ennen taikka vähän yli, eikä mitään pahaa tapahtu. On järkevämpää siis kuunnella vatsaa. Kun kurnahtaa, niin tiedän että ruokaa saisi pian alkaa laittamaan.
En sano, ettei minulla olisi ruokailuun varattuja aikoja. On kyllä, mutta en koe niitä ahdistavina tai joustamattomina. Enkä myöskään suunnittele aterioitani kaksi päivää aikaisemmin, mikä on aivan uskomatonta. Mietin mitä tekee mieli, mikä olisi järkevää ja mikä sopisi päivän ohjelmaan. Mitä minä nyt haluan ja tarvitsen. Kanaako? Joo, kanaa tekee mieli ja tämän jälkeen aijon treenata, siispä kana on oikea vaihtoehto mieltä ja kehoani kohtaan.

Kuva googlesta.

Kun vatsa ja minä olemme saaneet mitä haluamme, voimme tehdä treenin täysin uudella puhdilla, mieli kirkkaana. Jos taas koen, etten sillä hetkellä ehkä sittenkään halua treenata, teen jotain muuta. Katson myöhemmin uudestaan. Aluksi päätin, että teen yhden treenin neljä kertaa viikossa, muut päivät saan sitten liikkua miten haluan. Lopuksi tulin kuitenkin tulokseen, että ei, ei neljä kertaa. Asetan riman liian korkealle, saan vain suorituspaineita ja ahdistun. Kolme kertaa treeniä X riittää juuri nyt vallan mainiosti. Tämä on taas tuonut minulle onnen. Treenaan minä päivänä vaan haluan, kolme kertaa tulee helpostu täyteen kun ei tarvitse puskea itseään väkisin, vaan voi nauttia suorituksesta.

Tässä siis olen myös tehnyt muutoksen: olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja antamaan itselleni anteeksi. Ja se on ainakin omasta mielestäni antanut minulle ihan älyttömän paljon näiden parin viikon aikana.
Olen edelleen perfektionisti, tuskin sitä saa minusta väkisin ulos väännettyä. Edelleen pyrin täydellisyyteen, mutta olen huomannut, että täydellinen ei olekaan aina, noh, täydellistä.
Ohhoh, tunnilla piirtämäni asetelma ei ole millilleen oikein mitattu. Voi kehveli. Voin harmitella tätä ja siirtyä nurkkaan vollottamaan miten surkea tollo olen. Tai sitten voin katsoa piirrostani vähän aikaa ja todeta että perkuleen hienohan tämä on näinkin.

Olen aina ollut se katkera ja kateellinen, oikein harjoittanut tätä kuuluisaa 'olen onnellinen puolestasi, mutta vain niin kauan kun minulla menee paremmin.' - tapaa ajatella.
Tietysti on aivan selvää, että niin kauan kun tuntee itsensä huonommaksi kuin muut, on väistämättä kateellinen miltei kaikille. Silmät leimuavat, kun kaveri saa kehut ja itse jäät nuolemaan näppejäsi. Vaan entä, kun alkaa olla ainakin hetkittäin varsin hyvää pataa itsensä kanssa?
Otan esimerkin. Hyvä ystäväni kertoi minulle tänään saaneensa kesätöitä. Ilahduin niin, että naamani hohti kuin Naantalin aurinko. Tiesin, että tämä ystävä tarvitsee kipeästi töitä ja rahaa, tiesin että hän on enemmän kuin onnellinen. Kaksi viikkoa sitten olisin katkerana ulissut pääni sisällä itselleni, miten minä en saa töitä ja miten epäreilua, ja olenpas suuri kammottava paskakasa kun en mitään saa aikaiseksi, katso nyt kun ihan riittämätön siinä olet saatana.
Nyt huomasin vasta myöhemmin, miten tämä ajatus puuttui täysin. Olin keskittynyt toisen onneen, en omaan mussutukseeni ja katkerointiini. Tiesin myös, etten ole täys nolla, jos en saisi töitä. Ystäväni on varmasti tehnyt enemmän töitä hakemuksien eteen, hän ehdottomasti ansaitsee tämän paikan. En tiedä saanko kesätöitä, mutta jos en niin pitää keksiä jotain muuta ja parempi tsemppi ensi vuona! Niin yksinkertaista se on.

Entäpä positiivinen ajattelu. Olen aina ollut realisti, olen edelleen, haluankin olla. Mutta miksei olisi positiivisesti realisti? Vaihtoehtoja on aina useampi, eivätkä ne kaikki suinkaan johda pettymykseen ja itkuun. Olen aina ajatellut asioita monelta kannalta, tullut silti aina tulokseen että metsään menee kuitenkin ja *tähän iso kasa ulinaa ja paljon kirosanoja*. Entä kun ei mene, ei välttämättä. On suuren suuri mahdollisuus, että ei mene metsään päinkään.
Huomaan, että ollessani iloisempi ja positiivisempi, myös muut tarttuvat tällaiseen ajatteluun ja kohottavat omaa mieli-alaansa. Se on ihana plussa! Olla sekä itselleen, että toisille hyväksi.
Ulinan voi lopettaa. Ei kokonaan, ei tarvitsekaan, mutta sen suurimman itkun ja parun voi jättää pois. Ei kaikesta tarvitse aina saada marinaa aikaiseksi. Ei kenestäkään ole kivaa kuunnella tai ottaa sellaista vastaan. Voi kokeilla myös etsiä asioista hyviä puolia. Aina niitä ei löydy, mutta hei, ei väkisin! Mutta silloin kun pienikin säde pilkottaa pilvien lomasta, voi siihen tarttua.
Aina ei myöskään tarvitse jatkaa kaverin surkuttelua. Jos toinen marisee huonosta säästä, ei sinun tarvitse jatkaa marinaa omalta osaltasi: voit sanoa jotain kivaa. Jotain piristävää. Tai edes jotain joka saa ajattelemaan toisin. "Nojaa, mutta onneksi huomenna on varmaan aurinkoista!" Tälläkin ketjureagtiolla on iso osa sitä, miten iloisia olemme.
Jos lähipiiri koostuu vaan valittajista, niin huomaamme olevamme sellaisia itsekin. Mutta muutoksen siihen voi tehdä, mukaan valitukseen ei ole pakko lähteä! Muutkin voivat saada paremman mielen, jos et äkkiä olekaan perse rullalla joka asiaan.

Kuva googlesta.

"Kiitos" on sanana vaikea. Näin suomessa kun ollaan, lapsesta asti meille on opetettu miten on parempi olla ottamatta kehuja vastaan, Tyrmätä sellaiset heti kättelyssä, haastaa vaan että "emmie nyt tiiä, ei tämä nyt mitään kehumisen arvoista ole."
Ihan väärä tapa, ikävä sellainen. Ei ole ihmekään, kun niin moni suomalainen on masentunut ja itsekriittinen. Näin yleistäen. Jos kerran ei saa olla tyytyväinen itseensä tai omaan raskaan työn tulokseen, niin missä se idea sitten on? Miksi saada iloa saavutuksesta, jos sitä ei saa juhlia? Miksi olla suju itsensä kanssa, jos kerta aina pitää miettiä olevansa kuitenkin nolla, kävi miten kävi?

On myös tärkeää olla kiitollinen ja iloita pienistä asioista. Huomaan aivan eri tavalla arvostavani monia pieniä seikkoja. Asioita, joita ei tullut kuukausi siten mietittyä lainkaan. Ihmisten hymyt, kehut, ihana sää, hyvä hiuspäivä, hyvä ruoka, viesti joltain rakkaalta, palkitseva ja kova treeni, lempielokuva, lenkki kaunissa luonnossa, musiikki, ystävät, perhe. Elämä. Siinä on jo paljon ilon aiheita. Paljon aihetta olla kiitollinen. Saatan jatkuvasti olla ihan hymy pyllyssä, vaan koska olen onnellinen. Oli se sitten jostain suuresta tai pienestä aiheesta, olen silti.

Miksikään Buddhaksi en tosiaan ole ruennut, mistään valaistumisesta ei ole kyse. Olen vaan pikkuhiljaa alkanut huomaamaan asioita. Mikä saa juuri minut onnelliseksi. Mikä sopii minulle. Mitä voin tehdä jotta olisin onnellinen. Sellaista.
En voi muuttaa maailmaa, en voi muuttaa muita, mutta voin muuttaa itseäni. Ja se riittää. Ehkä silläkin on pidemmän päälle suuri vaikutus johonkin.

Kuva googlesta.

Äitini ehdotti taannoin, että ehkä syömishäiriöni on ns. viimeinen taisteluni ennen itseni löytämistä. Silloin puhahdin, nyt mietin asiaa eri näkökulmasta. Ehkäpä! Ehkäpä tämä on tosiaan se taistelu, joka tulee voittaa, jotta näkisi tosiaan kuka on ja tulisi itsensä kanssa sinuksi. Onnelliseksi. Vaan ei saa päättää aloittaa huomenna tai viikon päästä, pitää aloittaa se sillä hetkellä, kun huomaat että kaikki ei ole hyvin. Asioille voi tehdä jotain, niille vaan myös pitää tehdä muutos.
Syömishäiriön voittaminen ei siis riitä, mielestäni pitää voittaa myös itsensä. Tulla itselleen lempeäksi. Tulla onnelliseksi itsensä kanssa. Raskas muutos, onhan se masennuksessa pyöriminen vaan niin helpompaa ja turvallisempaa, mutta kiitos ei, Se ei ole minulle. Olen saanut niin tarpeekseni. Takapakit ovat toivottuja, sillä oppia ikä kaikki. Mokailen, opin ja korjaan. Niin se vain menee.

Huonoista rutiineista pitää päästää irti. Ikävästä menneisyydestä pitää oppia luopumaan. Pelottavat asiat, jännittävät uudet jutut ja muutokset pitää oppia kohtaamaan silmästä silmää, sillä ne voivat tuoda elämään jotain uutta ja ihanaa. Päätös vain pitää tehdä. Minä pystyn tähän, minä haluan tätä. Tämä on minulle hyväksi ja minä totta tosiaan ansaitsen tämän. Tämä pätee niin fyysisiin kuin henkisiinkin muutoksiin.

Koska tämä nyt oli tällaisessa "ahaa" - elämyksessä väsättyä, niin tätä sitten tulikin rustattua yli nukkumanmenoajan. Pahoittelen mahdollista pomppimista ja virheitä, mutta toivon silti sanoman menevän perille. Hyvää yötä teille, ja pitäkäähän itsestänne huolta!

Möhkis kuittaa.

17-18.4.2015

17.4.2015 Perjantai

Aamupala: Activia Kevyt (56kcal)
Päivällinen: Salaattia, kanaa ja riisiä (340-360kcal)

Perjantaiaamu oli ihan tavanomainen, heräsin tosin vähän myöhempään ja aloin laittautua samalla kun Juuli makasi sängyssä reporankana. Olen oppinut että se kannattaa vaan jättää siihen mörisemään, kyllä se sieltä ajallaan nousee, haha! Kun sitten molemmat kiireessä vedeltiin paitaa jalkoihin ja eripari sukkia jalkoihin, huomasin että mun oli pakko syödä pieni aamupala ennen kouluun menoa. Oli kiire taikka ei. Jännä, koska olen tosiaan aamupalaa vierastanut eniten uusista aterioistani. Jotenkin se 'päivän tärkein ateria' on ollut suuri kauhistus, mutta nyt jollain tasolla tiedostan että se myös antaa pökköä pesään. Ei lihota, vaan antaa energiaa.

Koulussa hikoilin näyttötyön kanssa, kaveri hikoili tulevaa matikan koetta, ja muutenkin tuntui että kaikki olivat kauhean kiireisiä ja kireitä. Ah, se tunne kun sain työn valmiiksi ja kiitettävää kommenttia opettajalta. Kirjaimellisesti miltei pyörryin helpotuksesta, kiitos vain Janita kun pitelit tätä mummoa pystyssä (tiedän että luet tätä, senkin pikku vintiö).

Päätin muuten ottaa omat eväät mukaan kouluun, koska omatekemää kastiketta oli niin paljon. Ai jeesus, en kadu. Kanakastikesalaattisörsselissä (a.k.a huippea vauvanruoka by Möhkis) on sitä jotain.

Välipala: Danone Danup Very Berry(201kcal)
Välipala part 2: Leader Juustokakun Makuinen Vadelma-Sitruunaproteiinipatukka(60kcal)
Leipomiset: Skyrcupcakes: 50kcal per pala (söin kaksi tai kolme, eheh) (100-150kcal)
Ateria/Iltapala: Skyr Vanilija ja Elovena Omena&Kaneli sekä Valkosuklaa&Mansikka - sekoitus(355kcal)

Tuntuu että loppupäivästä ei ole mitään muistikuvaa. Olin aivan poikki, leivoin Skyr Vanilijan sekä Kinder maxin makuisia kuppikakkuja, löhösin puolikuolleena ja siinä se taisi mennä. Tarkoitus oli vetää treeni mutta eipäs niin käynytkään. Toisaalta ei harmita, oli ihana pitää ilta vapaata kaikesta. Ihan vaan olla ja nauttia, joka siis minun tapauksessani tarkoittaa nähtävästi Youtubea, Fault in our starsia ja puuroa kera Skyrin. Hyvä tietää.

18.4.2015 Lauantai

"Aamupala" :
Paulig Frezza Vanilla(180kcal)
Skyrkuppikakku(50kcal)
Leader Juustokakun Makuinen Vadelma-Sitruunaproteiinipatukka (josta olen jo nakertanut kuvaa ottaessani)(60kcal)

Lauantaina olo oli heti herättyä ihan super, kello taisi olla jotain yhdeksän kun tyrkkäsin treenivaatteet päälle ja pidin tunnin hemmetin raskaan, mutta palkitsevan session. Fiilis oli mahtava.
Joku hulluus sai minut taas valitsemaan punaiset piilolinssit, koska noh, why not. Rakastan noita möllyköitä. Näillä kyllä saa pelästytettyä uskovaiset ja naperot. Pyhät vedet vaan roiskuu kun kävelee ohi.
Koska ilma oli niin absoluuttisen jees, päätin tyrkätä päälle jotain missä olo olisi mahollisimman jees sekin. Nahkatakkiin pujahdettuani nappasin jotain suuhun ja lähdin miltei liitämään kohti Savonlinnan sillan toista puoliskoa.
Tässäpä pieni infopläjäys: Savonlinna on jaettu ns. kahteen puoliskoon, eli The Sillan Keskusta-puoli (jonne kuuluu keskusta ja esimerkiksi Pilajaniemi) ja The Sillan Amis-puoli (jossa ovat esim Liddli, Amis, Prisma ja puliukot). En tiedä miksi, mutta aina kun ylitän sillan ja pääsen tälle pulejen kartoittamalle alueelle, aivojen perukoilla jokin ääni toteaa kylmän viileästi, että takaisin ei ole tulemista. Ahdistavaa! Nytkin odottaessani Juulia pääsin todistamaan R-kioskiin ryhmittyneen pulilauman mielenkiintoisia turinoita politiikasta.

Päivällinen/Ruoka/Iltapala:
Liddlin Kinkkujoosto Croissant( ei hajuakaan kaloreista, uskoisin että jotain 300-350)
Saarioinen Mannapuuro kera mustikoiden(281kcal)

Yritin Juulin avustuksella etsiä Prismasta Muumi-eväslootaa (älkää kysykö, muumiaddiktioni on vahvaa kamaa) vaan ei. Ei yhtä ainutta! Ja netistä vielä pengoin että olisi. Ja koska kaikki söpöt eväslootat on joko hullun pieniä tai hullun kalliita, antaa olla. Pärjään näillä rumilla, vaikka silmäilenkin niitä arvostelevasti.
Prismalta menin Tinolle, käveltiin Liddlille ja koska olemme täysin peeaa molemmat, kulutimme kaksi tuntia miettien mitä ostamme. Minä hidastin tietysti kaupantekoa jatkuvalla kaloreiden kiikaroinnillani, mutta yritin kyllä kovasti pitää tiukkis-riman alhaalla. Onnistuinkin melko hyvin, mitä nyt Tino pari kertaa pyöritteli silmiään merkittävästi.
Tinon kämpillä juttelimme kaikki maan ja taivaan väliltä, minä tein Tinolle ruokaa samalla kun mussutin omaa Liddlin kinkkujuusto Croissanttiani ja oltiin vaan.
Huomasin päivän aikana kaksi parantumisprosessin kannalta tärkeää seikkaa itsessäni.
Yksi, projektin alettua olen paljon sosiaallisempi ja iloisempi, jaksan olla ihmisten kanssa aivan eri tavalla. Ilman ravintoa tuli aina välillä sellainen olo, etten yksinkertaisesti jaksa olla muiden seurassa, vaikka olenkin ollut aina todella seurasta riippuvainen.
Kaksi, mulla on taas terveellisesti nälkä. Eli toisin sanoen, huomaan nälän, annan itselleni luvan syödä ja hyvä olo tulee syötyä ruuan. Todella ihana huomata tämä seikka, sillä unohdin täysin, millaiselta terveellinen nälkä tuntuu. Aivan eri asia kun olla jatkuvasti nälkäinen, niin ettei lopulta enää edes huomaa sitä, mutta ruoka silti mielessä jatkuvasti. Vaikka edelleen tunnen pienen omantunnon piston tyydyttäessäni nälän, tiedän, että se on ainut oikea tapa. Paastoaminen ei johda mihinkään, se ei tee minusta parempaa tai vahvempaa ihmistä. Eikä oikeasti edes laihempaakaan. Nyt päässä on tilaa muullekin kuin ruualle!
Meinasin kuolla nälkään, koska söin vasta kuuden tunnin jälkeen aamupalasta, joten oli pakko syödä vielä puuro ja mustikoita. Ihan jees, puuro oli juuri sitä mitä voi valmispuurolta odottaa, mutta mustikat pelasti.
Kello oli jotain puoli kymmenen, kun Tino saattoi minua kotiin ja antoi lainaksi hupparin, toiset sukat ja paidan, joiden voimalla kestin kotiin asti. Syömishäiriöstä puhuttaessa ei ikinä puhuta siitä, miten tajuttoman kylmä voi vaan olla. Jatkuvasti. Aamulla luotin kauniiseen säähän ja uhmasin kai vähän sh:oosta johtuvaa paleluakin lähtiessäni matkaan liian vähäisellä varustuksella. Tosin pakkasin mukaan kolme extra-paitaa, arvasin etten muuten kävelisi illalla metriäkään jäätymättä. Yöllä sitten manasin uhmaani, olin totaallisen kylmissäni ja kaikista kerroksista huolimatta tärisin horkassa. Mutta yö oli tosi kaunis, oli ihana käppäillä ja jutella syvällisiä. Tärinästä huolimatta olin äärettömän onnellinen.

Lauantaiherkku: Rainbow Valkosuklaarusina(660kcal)
Paino 17-18-4-2015: 52.5kg

Eilen muuten tuntui ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan siltä, että hei, ei mun keho niin pahan näköinen olekaan. Tämä uskomaton fiilis kesti miltei koko päivän. En voinut uskoa sitä, en todellakaan muista milloin viimeksi olisi ollut niin hyvä olo itsensä kanssa. Toivon että tällaisia tuntemuksia seuraa jatkossakin!
Hyvä olo ei lysähtänyt, mutta jännityin vähän, kun söin illalla kaiken muun hyvän lisäksi Valkosuklaarusinoita, joita en ole 'saanut syödä' herran aikoihin. Ai hemmetti kun olivat hyviä. Kauhistuin kyllä tosissani, kun tajusin miten paljon kaloreita olin sinä päivänä saanut. Siinä määrin, että sekunnin ajan mietin oksentamista, mutta hätistin ajatuksen hiiteen samantien. Vaikka ahdstikin, päätin odottaa aamuun ja katsoa onko mitään pahaa oikeasti tapahtunut(eli painon nousua, näkyviä läskejä yms).
Mitä luulette että oli tapahtunut? Mun paino oli laskenut kolmisen grammaa (52.2kg). Joku saattaa turhautuneena todeta että no onpas outoa hemmetti, mutta mulle se oli iso todiste. Okei, treenasin eilen tunnin, kävelin miltei koko päivän, mutta silti. Horo on jatkuvasti jankuttanut, että saan liikkua hulluna ja olla syömättä kaksi päivää, ennen kuin 'napostelemisesta' tulleet kalorit kaikkoavat, ja niistä kertyvät läskit pienenevät. Huh huijaa, Horo on kuin maailman paskin personal trainer.


Mun sunnuntai jatkuu nyt lenkillä ja sitten odotan Juulia ja pidetään varmaan tällänen tyypillinen 'löhösunnuntai'. Pitäkäähän tekin ihan loistava sunnuntai ja syökää hyvin rakkaat immeiset! Möhkis kuittaa.

15-16.4.2015

Olo on tätä kirjoittaessa hyvä, tosin melko kylläinen. Edelleen on vähän vaikeuksia sisäistää, että se että massu on kiitettävän täynä, ei tarkoita että olisin lihonut. 

Pari päivää on mennyt tosi mukavasti, on ollut todellinen kiire näyttötyön kanssa, olen ravannut ties missä, opetellut syömään uusiksi ja simppelisti pitänyt hauskaa.

Seitsemän päivää siitä, kun olen viimeksi antanut ylen. Aika mieletöntä. Pieni aika tietysti kun sitä miettii, mutta suuri asia minulle. Olo on ihana, samalla tietty Horo ulisee korvan juuressa mutta antaa ulista, juuri nyt ei ole mitään aikomusta kuunnella.

15.4.2015 Keskiviikko

Danone Activia kevyt (56kcal)
Kouluruoka (en oikeasti osaa määritellä. En saanut keittoa ales, ja oli pakko kaapia leivästä enimmät rasvat pois, sekä jättää vähän tuosta omenamyslipaistoksesta. Mutta olisiko ollut noin 600kcal? Alle/yli ehkä.)
Päivällinen eli salaattia ja munakasta: (352kcal)

Keskiviikko oli oikeastaan sitä normaalia: hikoilin koulussa kauheassa kiireessä. Aivan järkyttävä paniikki päällä, mutta kaikki näyttötyöt ovat melkein valmiita joten nyt annan itseni hengittää. Ainakin viikonlopun ajan.

Mun aamiainen taitaa olla kehkeytynyt melko rutiininomaiseksi. Vitamiinit, vettä/appelssiinimehua ja kevyt Activia. Vaan en valita, näillä jaksaa hyvin painaa! En tajunnut aikaisemmin, miten oikeasti tärkeä aamulla on tunkea jotain väkisinkin alas, vaikka mieli ei tekisi.

Tiistain kouluruokailun päätteeksi ahdistuin aivan mielettömän paljon. Olo oli täysi, ja ahdistuin aterian koosta. Ensireagtio oli että nytkö pitää oksentaa, mutta laitoin kaverille viestiä, vedin syvään henkeä ja kaivoin kännykästäni kouluruuasta nappaamani kuvan esille. Onko tuossa todella ihan hirveästi? Varsinkaan, kun en saanut kaikkea syötyä? Tiedostin ahdistuksen liittyvän siihen, että en mukamas olisi saanut ottaa jälkiruokaa. Perkule, lempijälkiruokaani, eikä yhtäkään oikeaa syytä miksen sitä saisi ottaa. Eikä varsinkaan yhtäkään syytä oksentaa tätä herkkua ulos. Voitto kotiin!

Illemmalla lähdin juoksemaan (sateessa, wuhuu), tarkoituksena käydä samalla hakemassa jotain proteiinipitoista. Vaan kuinkas kävikään. Noin kolmen kilometrin jälkeen sydän alkoi rummuttaa ikävästi, kurkkua kuristi ja pyörrytti. Sen sijaan, että olisin totellut "läski, et jaksa enää edes juosta kun olet niin läski, juokset vaan kuule luuseri ihan loppuun asti" - paskaa, päätin pienen päänsisäisen väittelyn jälkeen kääntyä ja käydä ihan lähikaupassa. Harmi sinänsä, se kun on niin kamalan kallis. Mutta mieluummin näin, kun tuupertuminen lenkkipolulle. Lopuksi sain kyllä vielä juostua sellaisen 1,5km ilman mitään kipuja c:

Proteenipatukat olivat tarjouksessa, ja jotenkin muistelin että inhosin näitä kyseisiä pötkylöitä, mutta hyviähän nämä olivat! Varmaan vain söin niitä yhdessä vaiheessa aivan liikaa, yksi tällainen oli silloin muutenkin ainut päivän ravintoni, niin ei ihme kun aloin näitä välttämään. Vaan nyt kyllä maistuu, kun ei tarvitse vain näillä huidella koko päivää, haha!

Ja kyllä, minä ostan ale-tuotteita kun vaan niitä käsiini saan! Kaikki vaan tänne kiitos t: tällä hetkellä miltei rahaton opiskelija.

1/4 patukasta juoksun jälkeen: 46kcal

16.4.2015 Torstai

Aamupala: Valio Eila Latte Caramel(150kcal)
Välipala: Valio A+ luonnonjogurtti ja marjamysli(180kcal)

Torstaina lähdin kahdeksan aikaan kävelemään poliisiasemalle passia uusimaan, ja koska kävelin matkan järkyttävän nopeasti (pelko myöhästyä poliisien nenän alla varmaan pisti vauhtia töppösiin), kuljeskelin tunnin siellä täällä ja hain kahvin. Kun sitten lopulta pääsin poliisiasemalle, olin varmaan epäilyttävää katsottavaa valvontakameroissa. Painelin ihan hermona, koska en tiennyt missä piti odottaa ja mikä silleen yleisesti oli homman nimi. Semi hyvin kuitenkin hoidin, vaikka veistelinkin virkailija-raukalle melko typeriä kysymyksiä. "Mihin mä laitan mun numeron?" "...Siihen kohtaan jossa lukee 'puhelinnumero'." "Aijjoojuu."
Laukkasin sieltä Cittariin hakemaan puuroa, taisin viettää tunnin miettien mitä otan mutta päädyin nappaamaan tuollaisen luonnonjogurtin, enkä ota varmaankaan enää, oli miten terveellinen tahansa. Hyh soikoon, ei meikäläisen makuun :(
Päädyin muuten ostamaan sellaiset pienet (varmaan vauvoille tarkoitettu, who cares, niin suloiset on että kyllä minä niillä mielelläni syön) aterimet, ihan koska tarvitsin muutenkin, mutta myös siksi että ajattelin lusikkaa tarvitsevani tuohon jogurttiin. Mun ilme oli näkemisen arvoinen, kun tuota kuvaa ottaessa huomasin purkissa kissan kokoisilla kirjaimilla komeilevan ilmoituksen: Kannessa lusikka. Aha.

Päivällinen: Elovena Pikapuuro omena-kaneli ja Pikapuuro Valkosuklaa-mansikka
sekoitettuna Skyr uuniomenaan(352kcal)
Terveellinen iltapala: Bueno white(222kcal)
1/4  proteiinipatukasta(46kcal)

Cittarilta lähdin ravintoterapeutille, sieltä psykiatrille, ja sieltä metsästämään Jyskistä eväslaatikoita ja tiskirättejä, sieltä kauppaan ja kotona olin viimein joskus viiden aikaan. Oli ihana paiskata kantamukset pöydälle ja päästää viimeinen pihahdus. Rakastan tällaisia kiireellisiä päiviä, mutta toisaalta huomaan olevani niiden päätteeksi ihan puhki. Iloinen mutta puhki.
Olen muuten täysin rakastunut jogurtti/rahka-puurocomboon.  Maistuu ihan mielettömän hyvälle, on suhteellisen kevyt mutta täysin riittävä täyttämään pitkäksi aikaa. Huomaan puurokuumeen iskevän päivässä montakin kertaa.
Myöhemmin Juulitus tuli iltani kruunaamaan, oli todella hauska, sinätuubapaskasta ja vähän oudoista popituksista (mistä hiiskatista sie ihminen olet tämän biisin repinyt) koostuva ilta. Keskusteltiin tapamme mukaan syvällisiä jotain kolme tuntia ja kauhistuttiin kelloa yhden aikaan yöllä. Vaan eipä kaduta (vaan kyllä väsyttää), tulipa turistua, hah. Tein muuten helvetin pitkästä aikaa kanakastiketta, en muistanut että olen jopa hyvä sitä tekemään. Jokaisella omat syynsä olla rinta rottingilla, minulla se on kanakastike!

Bueno white on muuten mestariteos. Niin vain meni alas, vaikka kuinka aluksi tappelin saanko syödä vai enkö. Enköhän saanut, sen verran halusin itseäni helliä. Vaikka vaikeaa tekee edelleen, mistähän johtuu se, että tuntee olevansa liian arvoton saadakseen nauttia ja herkutella? Ihan kuin ei olisi muka oikeutta. Onko sekin ajatus vain osa syömishäiriötä, vai yksi sen aluille panijoista? Mene ja tiedä. Ehkä joskus ymmärrän paremmin.
Ah, ja paino on tällä hetkellä 52,3kg, vähän alas on humpsahtanut, mutta eiköhän se siitä ala jossain vaiheessa nousemaan. Ja kun alkaa, voin kuvitella sen kauhun ja miten rankkaa se tulee olemaan, mutta pitää osata sillä hetkellä asennoitua oikealla tavalla.

Kirjoitan huomenna tai yli-huomenna uudestaan, nyt vetäisen lyhyehkön treenin ja sitten livahdan suihkun kautta peiton alle, aamen. Tsemppiä kaikille ja pitäkeehän mukava viikonloppu!

Projekti alkakoon! + tavoitteita

Koska vloggaus ei onnistunut (ja minun huonoilla tekniikan osaamistaidoillani siis ei ole asian kanssa mitään tekemistä), keksin toisen tavan ikuistaa ja jakaa tämä projekti kanssanne. Eli se vanha kunnon kuvat ja teksti käyttöön.
Koska koen, että on tarpeellista sekä itselleni että teille kertoa kalorimäärät, paino ja liikuntamäärät, jotta näkisimme ja ymmärtäisimme että syödessä ja liikkuessa runsaasti ei liho. Sen lisäksi on tärkeää jakaa tunteet, pelot, kehon muutokset sekä kaikki muukin prosessiin liittyvä (ja ei-liittyvä, haha), aloitanpa siis kuvaamaan oikein roimalta kädeltä!
Olen viikon ajan toki kuvannut itselleni puhelimeen aineistoa josta voi olla parantuessa hyötyä, mutta tulkoon se nyt myös tänne!

Lisäksi: haluan kertoa teille tavoitteeni. Seurata onnistunko saamaan mitä haluan. Tavoitteita on ainakin nyt alkuun kokonaista viisi. Ja tässä tulee:

1. Päästä irti oksentamisesta

Näin aluksi realistinen tavoite on vähentää kyseinen kehon rääkkäys minimiin. Lopulta päästä siitä eroon kokonaan. Ihan uskomaton addiktiohan se on, tuntuu erittäin kummalliselta etten äkkiä saisikaan ensin tankata ja sitten halata vessanpönttöä puolisenkin tuntia.

Vaan miltä bulimia-kohtaukset tuntuvat? Itse en ainakaan edes enää kokenut syömistä nautinnolliseksi, ainut mitä tunsin oli paine saada syötyä karkit/pizza/mitä vain loppuun. Kun lautanen oli tyhjä, sain mielenrauhan oksentamalla. Ruuan maulla ei enää ollut väliä, mitään makunautintoa en kokenut. Ajatus oli kiinni vain siinä, että tänään saan syödä. Syödä ja oksentaa! Jippikajei! Miten mukava tapa viettää perjantai-iltaa. Lopulta en pystynyt pitämään edes vettä sisälläni, sillä pelkäsin vaa'an numeroa. Kouluruoka taisi olla päivän ainut ateria, mutta sekin päätyi pönttöön huonoina päivinä.

En halua enää joutua samanlaiseen kierteeseen. Jos kohtaus tulevaisuudessa tulee, se on sääli, mutten siltikään aijo ottaa sitä enää tavaksi. En saanut siitä mitään irti. Ja vasta nyt sen alkaa tajuamaan.

Toki, paastoilun ja huonon syömisrytmin takia keho huusi ravintoa, mutta petin sen kernaasti. Ensin alas, sitten ylös. Minä sain mitä halusin, keho vain jäi kaipaamaan energiaa.

Tässä kehoni aamuna 14.4.2015
Aamupaino: 52.4kg
Edelleen vihaan jalkojani, mutta yritän niihin tottua. Lopulta rakastua!

2. Terveempi suhde ruokaan, kaloreiden nostaminen hiljalleen

Tämä tulee olemaan todella, todella vaikeaa. Hiukan terveempi suhde ruokaan on jo syntymässä, mutta kaloreiden nostaminen tuntuu aivan hirveältä ajatukselta. Silti hitaasti teen niin. Tajuan nyt, että vain liikunta ei polta kaloreita, myös elimistöni polttaa niitä jatkuvasti. Minun on pakko saada päivässä "vähän" enemmän, kuin 500 kaloria! Ainakin jos haluan voida hyvin, jaksaa treenata ja juosta, olla vireä ja sosiaallinen.
En tajua oikeastaan, miksi edes laskin kaloreita viimeiset kaksi kuukautta; oksensin ne kuitenkin pois. "Pahana" päivänä saatoin syödä 700-800+ kaloria, mutta eihän sekään riitä, jos oksennat noin 4/5 pois.
Ruuan tuli olla jatkuvasti samaa. Harvoin söin ruokaa, sillä en tiennyt tasan tarkkaan miten paljon siihen kätkeytyi niitä pirskatin kaloreita. Ruokakaupassa kesti/kestää edelleen todella pitkään, kaikki pitää laskea. Toivon, että pääsisin kaloreiden laskemisesta osittain eroon. En kokonaan, sillä siihen en kykene, mutta niin ettei tarvitsisi suurennuslasin ja laskimen kanssa kytätä jokaista suupalan kaloria.
Uusia juttuja olen uskaltanut kokeilla, kiitos keittiövaa'an! En ole kovin huolissani siitä, että se jäisi tavaksi. Tiedän nimittäin, että kyllä jää. Mutta eipä minun ole mahdollista jokaista ateriaani punnita, enkä koe sitä edes kovin ahdistavana. Asia yksinkertaisesti on pakko hyväksyä. Kaikkea ei ympärillään voi kontroloida. Joka tapauksessa, kokkaaminen tulee olemaan äärettömän pelottava mutta hauska lisä parantumiseen! Odotan innolla, että pääsen itkettämään muita omaperäisillä luomuksillani, hehe!
Toivon siis että jonakin päivänä huomaan, etten koe olevani epäonnistunut syödessäni, tai pelkää ruokaa. Tahdon oppia sisäistämään, etten liho heti sata kiloa, vaikka söisin. Haluan oppia taas nauttimaan ruuasta. Piste.

En kerinnyt tänään meikata, kiitos pommiin nukkumisen, haha!
Aamulenkillä olin jotain +45min, kulutus oli jotain 600kcal luokkaa, jos mukaan laskee pika-aamutreenin.
Aamupala tuntui vähän vaikealta, kiitos gramman nousu vaa'alla (vaikka hoen tosiaan itselleni että lol 1g, kuolema tosiaan koittaa), mutta vitamiinit (C ja D) sekä appelssiinimehu on must!
Viimisin kuva on itselleni muistutus siitä, että selkäni on oksettava. Harmittaa, kuvasta ei oikein saa selvää. Otan myöhemmin paremman.

3. Liikunta

Liikunta on ollut pitkään se asia, jolla saan purata stressiä, vihaa, mitä vain. Katoan aivan täysin omaan haavemaailmaani lenkeillä. Juostessa ajatuskin saa vauhtia.
Treenatessa taas keskityn täysin omaan itseeni, tuloksiini ja suorituksiini. Samalla puran myös kaiken ikävän pois. Ryhmäliikunta ei oikein ikinä ole ollut se minun juttuni, olen enemmän yksityisen suorituksen ystävä. Ellei kavereiden kanssa lenkkeilyä lasketa! Siitä nautin suuresti.
Vaan milloin katosi liikunnan ilo? Milloin kaikki tekeminen ja suorittaminen alkoi olla pelkkää pakkopullaa, laskelmointia siitä miten paljon kulutan? "Söin activian, ei olisi pitänyt, nyt saankin juosta koko yön saatana!" kirjoitin kalenteriini kuukausi sitten. Ah kun joku olisi tuolla hetkellä juossut pitkänkin tovin päästäkseen ravistelemaan minua. Herää, urpo!
Jotta saisin aloitettua uusia liikuntalajeja joista olen kiinnostunut, syömisen toki pitäisi olla paremmalla tasolla. Haluaisin antaa mahdollisuuden salille, kahvakuulalle ja tanssille (mille vain tyylille, kunhan se olisi hauskaa! Olen vakavasti miettinyt modernin lisäksi latotansseja ja salsaa, haha!) mutta sitä ennen on pakko antaa kehon levätä.
Kuten jo sanoin, se kun en päässyt ylös tai ylipäätänsä ei ollut enää voimia harrastaa mitään raskaanpaa liikkumista, musersi minut täysin. Sillä hetkellä olin täysin valmis tappamaan itseni paastolla ja oksentelulla, mitä väliä enää. Nyt tajuan, että se oli kehoni viimeinen varoitus: "Sie tyttö kuolet kohta, et varmana lähde juoksemaan, sydärihän siitä napsahtaa." Silmissä vilkkui vaan poltettujen kaloreiden lukuja. En ajatellut kehoani yhtään.
Olen rääkännyt sitä aivan hirveällä tavalla. Voin vain kiittää onneani, että se päästi minut niinkin vähällä kun palelulla, voimattomuudella, ummetuksella, suurilla mustelmilla ja kivuilla.
Liikuntaa pitää siis näin aluksi tosiaan pitää niin minimissä kun voin tulematta hulluksi. Tyydyn juoksuun ja kävelyyn, treeniin ja lyhyisiin kahvakuula sessioihin. Ja ai jumankuta kun on ihanaa päästä liikkumaan! Mennä aamulla juoksemaan ja haaveilla mistä mieli tekee. Tehdä sitä mitä rakastaa! Miten ikinä saatoin antaa tämän ihanan asian muuttua pahaksi? Noh, laitan sairauden piikkiin, anteeksi nyt.

Mulla oli aamulla tasan 3min aikaa mennä kouluun, joten heitin kiireessä päälle vain juoksuhousut ja Kapteeni Amerikka - paidan (kyllä, minä olen juuri niitä nörttejä). Tai noh, Shield-paitahan tuo on.
Päivä näytti aivan ihanalta mutta perkule kun meni pilveen parin tunnin päästä tuon kuvan otosta. Nyt siellä jo sataa. Rakastan sadetta, mutta olisin halunnut mennä kaupungille, enkä omista sattaria.
Kouluruoka: Peruna (80-90kcal), nakkikastike (50-55kcal), punajuurisalaatti (60kcal?) ja mehu jota en koe tarpeelliseksi laskea. Myös kasviskastiketta on, mutta en osaa arvioida. 50kcal?
Myöhemmin mun viimeinen kirsikka activia (116kcal) yhyhhy, rakastan tätä kamaa! Pakko ostaa joku päivä kaupungissa ollessa, näitä kun ei saa Savonlinnasta kuin cittarista, I guess.

4. Rakastuminen omaan kehoon

Niinpä niin, kukapa ei haluaisi jonain kauniina aamuna peiliin katsoessaan lausua ääneen "Uuu-vau mama! Guuurl, looking hella amazing". Tämä ei ole ikinä itselleni tapahtunut, mutta sehän asia korjaantuu. Koska minä sanon niin joku aamu. Niin olen päättänyt.
Mitä haluan, on kaunis, naisellinen, muodokas, solakka, hiukan lihaksinen, terve vartalo. Haluan todella tehdä töitä unelmien kehoni eteen, itse, ilman sairautta kuiskimassa korvaan mikä on sen mielestä kaunista ja mikä ei.
Mutta haluan pitää realistisen otteen mukana. Jalkani esimerkiksi ovat aina olleet minulle se häpeäpilkku, omaan tuollaiset vanterat pökkylät. Laihoja ja pitkiä sääriä en tule ikinä saamaan, se on vissi. Vaan kai sitä näihinkin voi tykästyä? Ajatella että joo, tällaiset nämä ovat. Jos teen vähän töitä, ehkä saan tehtyä niistä mieleiseni. Täydelliset ne eivät kai sitten ole, mutta ne ovat minun jalkani, ja tulevat aina (toivottavasti) minussa kiinni olemaan, miksen siis oppisi niistä pitämään. Silloin kaikki olisi niin kovin paljon helpompaa.
Olen myös tosi lyhyt (hikisesti 160cm), mutta pitää alkaa pikkuhiljaa etsimään asiasta hyviä puolia. Pieni mutta suuri ego! Pieni mutta pirtsakka! Tai jotain.
Haluaisin ehdottomasti nähdä kehoni sellaisena, kun se on. Tiedostan jokseenkin, että Horo muuttaa peilistä tuijottavaa tyttöä. Ehkä en olekaan noin hirveä. Jos näkisin mitä olen nyt, voisin hitaasti alkaa tekemään asioille jotain.

Kävin kaupassa tossa päivällä hakemassa paketin (peruukin) postissa ja päätin sitten ostaa samalla täksi viikoksi mussutukset ja mässytykset. Vähän hirvitti. En muista milloin viimeksi olisin ostanut mitään näin paljon. Lisäksi kaavoihin kangistuneet kauppalistat heitin mäkeen. Halusin kokeilla uutta, ja vaikka pelotti niin astelin kaupasta voittajana.
Mun päivä kului siivotessa, pyykätessä, kirjoittaessa tätä tekstiä, netissä seikkaillessa ja kavereille puhuen. Ei mitään ihmeellistä, mutta katsoinpa ensimmäisen jakson Fitnesspäiväkirjoja! Hyvältä näyttää, monessakin mielessä.
Päivällinen: Sima (noin 80kcal), Valion vanilja proteenirahka(139kcal) ja Kartanon välipala pähkinä&kuivahedelmä sekoitus(205g = 259kcal). Mua ahdisti tässä vaiheessa kovasti, en muista mitä kello oli mutta vähän yli neljä kai. Ajattelin, jos voisin jättää syömättä yhden aterian, mutta tiesin haluavani vetäistä treenin tänään joten energiaa massuun. Ahdistus loppui lyhyeen, onneksi. Tuo Kartanon välipala sekoitus on muuten aivan ihana!
Ruoka/Iltapala: Elovena Hetki valkosuklaa mansikka + Omenakaneli (252kcal) ja siihen mukillinen Valion Omena-vanilijakeittoa(96kcal). Oli muuten mainion makuista, onneksi uskalsin koittaa!
Olisin voinut tehdä kunnon ruokaa, mutta puurohammasta kolotti ja muutenkin laiskotti. Hyvä näinkin c:

5. Olla onnellinen ja päästä peloista

Kuten todettu, syömishäiriöstä pääseminen on vaikeaa nimenomaan niiden kaameiden pelkojen takia. Mitä tapahtuu jos päästän irti. Lihonko heti sata kiloa? Entäs vanhat tottumukset? Mitä tilalle? Entä jos ystävät hylkäävät kun olen niin lihava? Mitä perhe sanoo? Mitä minä teen ilman syömishäiriötä? Ja niin edelleen.

Nyt kun olen löytänyt voimaa tarttua härkää sarvista, voin sanoa että se kannattaa. Niin hemmetin pelottavaa kun se olikin, huomasin ettei mitään pahaa oikeasti tapahdu, päinvastoin! 

Olen kuin eri ihminen. Olen miltei jatkuvasti onnellinen, en murru läheskään yhtä helposti, olen seurallinen, simppelisti jaksan taas. En ole yhtä sykkyrällä. Ja kaikki tämä siitä pienestä askeleesta kohti terveyttä.

Esimerkiksi sosiaalliset tilanteet ovat taas helpompia. Syömishäiriön vähemmän mediassa tunnetut ongelmat ovat juuri itsensä vertaaminen toisiin, sekä itsensä alentaminen muiden seurassa. "Mitä jos kaikki täällä ajattelevat että olen lihava? Olisi pitänyt jäädä kotiin. Tuokin tyttö on niin kaunis ja hoikka." Lopulta tämä johtaa sosiaalliseen ahditukseen ja syrjäytymiseen.

Toinen esimerkki on, kun kaverit suunnittelevat syömään tai kahville menoa. Tunnen kehoni jännittyvän ja pelko valtaa mielen; mitäs nyt? Jos menen mukaan, syön ihan varmasti. Nälkä on kova, mutta halu paastota kovempi. Pelottaa, pelottaa niin pirusti mennä lähellekään ruokaa. Kontrolli saattaa hälvetä. Ehkä vain menen kotiin, päähänkin alkoi sattua. Kotona raivon kyyneleet putoilevat huoneeni lattialle. Tämä on niin epäoikeudenmukaista! Miksi kaverit eivät liho, miksi minä olen ainut joka lihoo!

Edelleen tunnen vähän ahdistusta kavereiden kanssa syödessä, mutta viikon aikana tämäkin on vähän muuttunut. Minulla on hauskaa seurassa, yritän epätoivoisesti olla kuuntelematta Horon maannittelua muiden hoikkuudesta, siitä miten en saa syödä. Saanpas. Muutkin saavat syödä, miksen minäkin? Keskityn ottamaan rennosti ja viettämään mukavaa päivää, se auttaa jo huomattavasti. En koko ajan soimaa itseäni rautatanko perseessä ja naama mytryllä. Tästä olen taas saanut rauhaa ja onnea.

Niinpä ehkä suurin tavoitteeni olisi löytää lopulta onni ja päästää irti peloistani. Vähän kerrallaan, kunnes huomaan joku päivä miettiväni hämmentyneenä, mitä oikein pelkäsinkään. Miksi olinkaan niin vihainen ja surullinen? Kuoleman ahdistunut?

Tällä hetkellä olen todella onnellinen. Pelottaa, mutta olen silti onnellinen. Kaksi viikkoa sitten olin onnellinen koska minua pelotti. Sain siitä mielenrauhan, olin ruodussa. Nyt tajuan, etten todellakaan mitenkään hallitse itseäni pelolla, ehei, teen itsestäni vain surullisen ja elottoman. Kiitos ei enää, täältä tullaan vapaus!

Tässä illan rääkin jälkeen, haha. Olen seuraillut Fit:in viimeisimmän numeron Treenejä A ja B, todella hauskoja ja itselleni ainakin rankkoja. saa tosissaan haukkoa henkeään. Olen tosin lisäillyt tuonne aina pari kahvakuula-liikettä, pari ylimääräistä toistoa ja vatsalihakset. Niin treeni tuntuu hauskemmalta ja monipuolisemmalta.
Anyways , noin tunnin veto = noin -500kcal? En osaa arvioida, enkä tiedä onko tarpeenkaan. Ihana olo se hyvän treenin tekee, sanon mie. Väsyttääkin ihan eri tavalla, mulla on kauheasti univaikeuksia joten treeni ennen rauhoittumista antaa ainakin itselleni paremmat unet.

Syöty tänään: yli 900 kcal!
Kulutettu (itse) tänään: 1340kcal!
Fiilis: Mainio! Välillä syöminen ahdisti kovastikin, nyt olo on rauhallinen ja treenin jälkeen raukea.

Sellaista, kerrottehan mitä pidätte ja olisiko tämän kaltainen tyyli blogiin sellainen, jota jaksaisitte lukea! Minä painun nyt nukkumaan, hukkasin kirjoittaessa ajankulun ja apua, taas puolta tuntia vaille keskiyön. Saamari.

Hyvät yöt teille ja tsemppiä kaikille! Möhkis kuittaa.

Täys tollo elektroniikan kanssa.

Tarkoitus oli aloittaa kuvaamaan vlogia jo tänään, mutta toisin kävi, sillä en yksinkertaisesti osaa muuntaa tiedostoa niin, että saisin sen tännekin. Windows movie maker ei antanut tallentaa tietylle tiedostotyypille, ja koko päivän olen yrittänyt asiaa korjata. Harmittaa aivan kamalasti, väsyttää ja harmittaa.

Täytynee siis Vloggaaminen unohtaa, ja jatkaa kirjoittamislinjalla. Surettaa suuresti, kaikkea kun ei saa kuvilla ja tekstillä ilmaistua. Lisäksi editoin videota todella pitkään, mutta ei voi mitään.
Mutta yritän keksiä jotain, joka voisi olla miltei sama. Jotain joka auttaisi minua ja teitä lukijoita! En varmana luovuta hankkeeni kanssa.

Harmittaa myös, miten moni tuntui kommenteissa kiinnostuvan hankkeesta. Tuntuu aivan kuin pettäisin teidät lukijat. Osaisinpa käsitellä tiedostoja paremmin.

Mutta kuten sanottu, olen aivan poikki ja pettynyt. Pakko pistää pää tyynyyn ja yrittää keksiä jokin muu menetelmä. Kirjoittaminen ei ole ongelma, mutta se on jotenkin tönkköistä verrattuna kuvaamiseen. Olisin toivonut voivani näyttää teille annokseni, jotta te jotka kamppailette syömishäiriön kanssa, olisitte saaneet kannustusta syödä.

Vaan minä keksin jotain muuta. Haluan oman itsenikin takia tämän aloittaa, mutta pitää vain pohtia kuinka. Pari ideaa on jo, toivon että se onnistuu käytännössä.

Hyvät yöt teille lukoijoille! Olen aivan äärettömän pahoillani vloggauksen epäonnistumisesta, todella. Kommenttinne viime postaukseen todella liikuttivat, keksin kyllä jonkin tavan seurata matkaani terveyteen, joka miellyttää meitä kaikkia.

Vloggaan itseni irti syömishäiriöstä!

Heräsin jostain uskomattoman kamalasta. Tajusin että en voi jatkaa näin. Vetäisin henkeä, uskalsin varovasti kurkistaa ulos sellistäni. Parin ihmisen ansiosta tajusin että peilistä katsova hirviö ei ole totta, mutta jokin muu on. Hirviö mitä en itse nähnyt. Seisoin peilin edessä todella pitkään, kulmat kurtussa ja itku silmässä.
Miksen minä näe? Tiedostan, kai, mutten näe. Olenko minä todella noin iso? Ruma, mitätön, jättimäinen epäonnistuminen?

Lyhyesti: pelästyin hurjasti sitä että mun keho päätti jättää mut heitteille. En saanut enää liikuttua. Treenaus ja juokseminen jäi. Tästä syntyi reagtio "ihan sama, nyt sitten mennään alas niin että hippulat vinkuu, en varmasti päästä tästä irti!" jonka jälkeen tapahtui vähän kaikenlaista. Siitä "kaikenlaisesta" vähän myöhemmin.

Ja tässä mennään. Kohti parempaa. Nimittäin liikunnan täytteistä, terveellistä elämää.

Toki, voi olla montaa mieltä siitä onko fitness/elämäntapamuutos vain syömishäiriöstä siirtyminen toisenlaiseen, terveelliseen "häiriöön". Voi hyvin olla. Mutta puhuttuani monen ammatti-ihmisen kanssa, tulin samaan tulokseen kuin he. Mikä tahansa, kunhan se vie pois nääntymisestä ja oksentelusta. Tuskin pystyisin pääsemään tästä paskasta ilman liikuntaa ja aterioiden mittausta. Tai ilman inspiraatiota. Ja se on ihan okei. Minä kun voin aivan loistavasti.
Viiden päivän aikana on tapahtunut jotain uskomatonta. Voin hyvin. Henkisesti ja fyysisesti. Välillä ahdistaa, välillä tulee takapakkia (olen oksentanut kaksi kertaa, mutta ennen tätä oksentelin joka päivä monen monta kertaa. Us-ko-ma-ton-ta), mutta olen tyynesti hyväksynyt sen ja jatkanut elämää vielä suuremmalla voitonhalulla.

Liikunta on ollut mulle vuosia tapa purkaa erillaisia tunteita, stressiä, ahditusta ja ylimääräistä energiaa. Syömishäiriön aikana siitä tuli yksinkertaisesti tapa pudottaa painoa. Välillä koin(/koen?) sen tuoman ilon, välillä keho pisti kaikin voimin vastaan, mutta minähän painoin menemään, koska muuten lihon ja kyse oli muutenkin pelkästä pakkopullasta. Nyt tajuan miten hemmetin iso idiootti olenkaan ollut. Miten voi kuvitella kehon voivan tehdä mitään suurempaa suoristusta, jos sille ei anna polttoainetta? Tai oksentaa kaiken sen energian pois? Mitään muuta ei tapahdu, kun se että keho-raukan toiminta menee aivan sekaisin.
Nyt kun taas on ollut jopa energiaa treenata ja käydä juoksemassa, voitte kuvitella onneni. Hei, minähän jaksan! Jumalauta. Tämä on uskomattoman mahtavaa! Uskomattoman hauskaa!
Mä en ole innostunut kisaamisesta, tai itselleni suurien tavoitteiden asettamisesta, tai isoista lihaksista (ihanne olisi kiinteä, laiha mutta muodokas ja naisellinen kroppa, vähän lihastakin saisi totta kai olla). Haluan yksinkertaisesti löytää liikuntamuotoja jotka ovat hauskoja ja jotka tuovat iloa. Esimerkiksi kahvakuula, tanssi, treenaus, sali, juokseminen. Toinen tavoite on kiinteyttää ja voimistaa kroppaa, ei antaa sen kuihtua pois. Etsin hyvää oloa, terveempää minäkuvaa. Oppia rakastamaan kehoani.

Entäs se syöminen? Paremmin, kuin olisin koskaan kuvitellut. Annosmalleja olen yrittänyt noudattaa, en tietenkään ole kyennyt syömään oikean kokoisia annoksia, mutta sen verran että en ole ahditunut (ja sen myötä oksentanut) ja kehokin jaksaa taas! Ja ruuansulatus toimii paremmin.
Edelleen on monta, monta mutkaa matkassa. Edelleen ahdistaa. Mutta saan apua, otan asioista selvää, En luovuta, syön vaikka vähän hirvittää. Olen jopa kokannut itse. En ole sitä tehnytkään puoleen vuoteen, ihan vaan koska en ole voinut laskea kaloreita. Nyt kun hankin keittiövaa'an, ahdistus on laskenut huomattavasti. Tavoitteeni on oppia itse ymmärtämään, paljonko saankaan sitten loppujen lopuksi syödä lihomatta, ilman laskeskelua. Mutta siihen on matkaa. Nyt voin vaan kiittää sitä, joka keksi tämän oivallisen laitteen. Kiitos!

Kun mulle viimein sanottiin, että jatkamalla samalla tiellä, mulla ei olisi ollut enää pitkä matka sairaalaan ja siitä vielä lyhyempi matka maan alle hautumaan, hämmästyin. Enhän mä nyt niin sairas ole! Olen niin lihavakin. Kysyttiin, saanko pidettyä vettä sisällä. Vähän nolosti tunnustin että en, se voisi näkyä vaa'alla ja se taas saisi mut pois raiteiltani. Siinä vaiheessa tajusin että oho, taidan mä sittenkin olla melko sairas.
Painan nyt 52 kiloa. Laihduin tosin kilon sen jälkeen, kun aloitin prosessini, joka kertoo aika paljon. Tai siis Horo hei, voitko selittää miksi laihdun ilman oksentalua, syömällä isompia annoksia ja liikkumalla kohtuudella? Ja mitä tahansa sanot, väärässä sä olet. Olen päättänyt olla sinua kuuntelematta. Ottaako päähän?
Anyways, tässä pitää myös alkaa pikkuhiljaa tajuamaan että ihmiset ovat rakenteeltaan erillaisia. Mä nähtävästi olen kai sitten todella todella laihassa kunnossa yli viisikymmentä kiloisena, jollekin se saattaa olla taas jotain aivan muuta. Me ollemme erillaisia. Meidän luustomme on erillainen. Meidän rakenteemme on erillainen. Pituus on eri. Meidän normaalipainomme ei ole sama, kaikilla on omansa. Sen hyväksymiseen menee hetki, jos toinenkin. Mutta sentään olen alkanut käsitellä asiaa aivan eri lailla.

No mutta pidemmittä puheitta: tällänen on suunnitelma. Aloittaa liikunnan ja terveellisen(=järkevän) ruokavalion kannatteleva parantuminen. Haters gonna hate, mutta mä en enää kyki Horon kanssa ilman tappelua. Aijon nousta jaloilleni. Saada kehon siihen kuntoon, että pääsen salille, nyt se on vain suuri riski saada sydänkohtaus, lääkärin mukaan. Hyväksyn sen, en minä kuolla halua! Tässähän ollaan pääsemässä juuri elämisen makuun saatana! Olisi sääli päättää kaikki nyt.

Vaan miten tulen todistamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu? Etten liho, että syömishäiriön rutiineista irti päästäminen ei ole maailmanloppu, että syöminen on okei eikä oksentaminen anna mitään? Miten pääsen irti ahdistuksesta ja miten voin sitä purkaa (muutenkin kuin ystävien ja liikunnan kautta)?

Vastaus: Aloitan vloggaamisen. 

Eli idea on seuraava: alan kuvata päivittäisiä asioita, jotka liittyvät (ja eivät liity) syömishäiriöön, ruokaani, liikuntaa, ajatuksia, tunteita. Kaikkea sitä. Kuukauden, kahden, vuodenkin päästä voin katsoa ensimmäisempiä videoita ja pohtia sitten, tapahtuiko esimerkiksi vuoden kuvailun aikana mitään oikeasti pahaa. Vai jotain käsittämättömän hienoa. Samalla toivon, että jos joku sh:oota sairastava tätä prosessia seuraa, saa siitä voimaa yrittää nousta sairautta vastaan.

Joten, hyvät lukijat, olisiko täällä ketään jota kiinnostaisi katsoa tämän torven matkaa kohti parantumista? Kokeeko kukaan, että se voisi auttaa sinua itseäsikin?


Ai! Ja muuten ihan vain silleen tsemppinä: tässä tämän päivän ruuat ja kalorimäärät jotka olen nassuun vetäissyt, enkä ole lihonut grammaakaan! Ei ole tarvinnut oksentaa.

Aamiainen; Activia kevyt: 56kcal

Lounas(?): Eloveena omena kaneli puuroon sotketty Activia kirsikka: 246kcal

Launaan jälkiruoka: Fitness-patukka: 89 kcal

Päivällinen: Lohi-raejuusto-munakas ja salaattia sekä Coca-cola light: 331kcal 

Iltapala: Banaani ja mehua: jotain 110 kcal

 + Pirkan lakuja 7-8kpl, en nyt tiedä enkä jaksa miettiä kaloreita.

Liikuntaa tänään vähemmän, niin että olo on hyvä mutta ei mitään maximaalisen rankkaa: 15min lihastreeni ja 30min kahvakuula sekä 1h 30min siivous, haha! Tänään paloi jotain 570, jos painonpito-ohjelmani on oikeassa.

Ja kaiken tämän jälkeen: olo on mahtava. Väsyttää kovasti, mutta olo on silti erittäin hyvä. Eihän tuo määrä ruokaa varmaan paljon ole, mutta minulle se on uskomatonta parannusta. Onnittelen tänä iltana itseäni todella.
Kello on miljoona, mutta halusin saada tämän teille kirjoitettua. Tsemppiä kaikille ja toivottavasti joku piti vloggaus-ideasta. Aijon sen varmaan silti toteuttaa, tänne tai ihan vain koneelle.

Edit: Niin ja tosiaan, aijon muuttaa blogin suuntaa positiivisemmaksi (ei, en aijo lopettaa huonoista päivistä kirjoittamista, tämä on minulle päiväkirja), koska itse tahdon kehittyä myös, öh, positiivisemmaksi? Joka tapauksessa, haluan vain toiveikkaamman ja "kohti parantumista" tyylisen suunnan blogille. Hyvän olon on tarkoitus tarttua, jatkuva surkuttelu ei ole minua auttanut. Sen purkaminen tosin on, joten en aijo poiketa rehelliseltä tieltä. Jos on paha olo, niin kirjoitan siitä. Mutta sitten taas pitää vain ponnistaa ylös!