Vähän sitä ja enemmän kai tätä

Monen monta päivää on tehnyt mieli kirjoitella, mutten vaan ole saanut mitään aikaiseksi. Nyt voisin kuitenkin nappaista itseäni niskasta, monessakin mielessä.

Ensin pitää sanoa, että hyvä kauteni oli tosi vaihtelevaa. Joskus meni upeasti, paino laski koko ajan (onko se nyt sitten hyvä, tiedä häntä) mutta söin silti ihan hyvin. Elämä hymyili ja mulla oli tosi hauskaa, näin kavereita, en liiemmin huolehtinut mistään turhasta. Hyvä olo, kaiken kaikkiaan.
Sitten saattoi tapahtua jotain mikä pysäytti kaiken aivan täysin. Horo nappasi terveet ajatukset ja lennätti ne päistikkaa alas ikkunasta.
Kävin parin kaverin kanssa syömässä, ensin ei pitänyt ottaa mitään mutta sitten päätin kaksi asiaa. Minulla on nälkä, voin siis syödä. Toiseksi, se että en syö juuri tiettynä hetkenä juuri tietyllä kellon lyömällä ei ole katastrofi. Voin syödä kello neljältä, vaikka pitäisi syödä kello kuudelta. Ja niin tein. Otin oikein maukkaan kanasalaatin, söin sitä vuoroin vähän ahdistuneena ja vuoroin ihan ilman sen kummempia aatteita.

Aivan ihana kanasalaatti jota pitää kyllä tilata uudestaan joskus!

Sitten kaveri päästi suustaan (varmasti täysin vahingossa, voisin melkein luvata) jotain mikä vei mut täysin raiteilta, päätin sillä sekunnilla että tämä annos syödään koska maksettiin mutta viemäriin se päätyy. Ja niin kävi. Sanoin kavereille tulevani perästä ulos, nähdään kaupassa, suuntasin vessoille ja menin oksentamaan. Oksensin ja hakkasin itseäni, lopuksi vihasin itseäni koska olen niin lihava. Ja vihasin itseäni sen takia että olen niin toivoton idiootti. Miksi hitossa piti mennä taas oksentamaan, ottamaan itseeni niin rankasti ja siinä samalla niin sanotusti päättämään hyvän kauteni.

Hyvä kausi ei siis jatkunut enää samalla lailla, syöminen ahdisti taas paljon mutta elämässä muuten meni(menee) hyvin. Oksensin kaiken ruokani, pari kertaa ehkä ahmin, suurimman osan ajasta vaan paastosin.
Jossain vaiheessa huomasin etten saa kehoa samalla tavalla liikkeelle. Juokseminen teki pahaa, erittäin pahaa. Aamujuoksut olivat uskomattoman raskaita, sydän meinasi tulla rinnasta ulos ja mua oksetti. Kaveri järkeili ettei kehoni enää kestä, itse olin sitkeästi sitä mieltä että olen liian lihava, nyt kehonikaan ei enää jaksa kantaa mua!
Huokaus, mikä urpo. Mutta olen varma, että jos tämä sattuisi uudestaan, olisin taas valmis vannomaan käsi raamatulla olevani läski löllertäjä, jonka oma kehokaan ei enää jaksa kantaa tätä taakkaa.

Viikonloppu meni hyvin, näin kavereita, sunnuntaina join, painoin kaiken mässäilyn ja juopottelunkin jälkeen (ja oksentelun, pakko myöntää) 53.5kg. Olin helpottunut ja olo ihan hyvä. Mutta auta armias mitä sitten tapahtui.

Maanantaina oli darra, koulussa kävin ihan normaalisti, söin vähän ja kotona söin Thai Cuben, mutta kah, se ei riittänyt. Aloin mättämään suurella halulla oikeastaan kaikkea mitä vaan sain käsiini. Kullalle tarkoitettu karkkipussi joka piti lähettää Irlantiin, naamaan vaan! Menetin täysin hallinnan.
Ei sillä että se olisi eka kerta, mutta kun tässä kerrassa oli jotain outoa.
En nimittäin saanut oksennettua millään.
Kaoin aikani, juuri mitään en saanut ulos. Paniikki iski, vaaka näytti 55 kiloa ja vatsa urisi. Tuli niin paha olo etten voinut ajatella. Menin nukkumaan paniikissa.
Aamulla vaaka näytti 54.5kg ja menin lukkoon. Painelin apteekkiin ja ostin ulostuslääkettä, sekopäisenä mumisin myyjälle jotain ummetuksesta. En syönyt koko päivänä mitään, illalla menin juoksemaan ja tuntui kuin olisin liitänyt. Olo oli niin kevyt ja puhdas. Horo kuiski korvaan ihania ja paistattelin sen tuomassa turvassa. Viisikymmentäkaksi kiloa, täältä tullaan! Koska voin! Koska mun ei tarvitse syödä! Koska mun täytyy! Koska kukaan ei vittu vie voi mua estää!

No, eilen sitten olo oli niin paha etten enää päässyt kouluun. Edelleen tuntui etten vaan voi syödä, ei ole oikeutta. Paino tippui takaisin 53.5 kiloon. Lopulta sain jotain nassuun, ja tuli niin paljon paljon parempi olo. Sain taas ajateltua järjellä asioita. Ensiksi päätin että en enää paastoa, syön minkä voin enkä todellakaan lähde tavoittelemaan enää viittäkymmentäkahta.
Olin varma että olen taas lihonut, mutta enpäs ollutkaan. Painoin tänäänkin 53.5 ja voin taas hengittää! Vai voinko?

Onko oikein, että loistavat viikkoni menevät pilalle siksi, että joku eloton laite näyttää maagisia lukuja jotka määräävät elämääni? Onko oikein, etten saa syödä mitään koko päivänä, ja vain koska menin tekemään jotain niinkin rangaistavaa kun syömään? Onko kivaa vahtia joka suupalaa? Laskea kaikki haukut ja kalorit? Onko kivaa kun ei pääse edes ylös sängystä koska ei ole voinut syödä mitään? Ei pääse kouluun, ei näe kavereita, jää kaksin näitten sairaiden ajatusten kanssa?

Olen tänään syönyt viimeksi kolmelta, enkä sen jälkeen ole vaan saanut taas mitään alas. Mutta sitä ennen söin hyvin! Kouluruuan ja mustikkapiirakkaa! Jotain 700 kaloria tuli täyteen, enemmänkin ehkä. Illasta tuli oikein hyvä olo, olen tällä hetkellä tosi iloinen c: Horokin on kohtalaisen hiljaa. Saisi pysyäkkin, edes vähän aikaa.

Huomenna on syömispäivä. Pizzaa tai sipsiä, fiiliksen mukaan. En vaan edelleenkään saa oksennettua normaalisti, pelottaa etten saa huomennakaan. Jokin pieni osa minusta myös toivoo sitä. Katotaanpa siis miten meikän käy. Viikonlopusta on kuitenkin tulossa mukava, ei sen puoleen. Mutta pidemmittä puheitta, hyvät illat kaikille!

Saako nuolaista ennen kuin tipahtaa?

Nukuin kymmenen tuntia ja olo on vireä, vaikka olisin mielelläni nukkunut seuraavatkin kymmenen, hehe. Päätin tekaista postauksen ennen kouluun lähtöä, onhan tässä aikaa.

Eilen oli ensimmäinen paikallinen SH-tukiryhmä tapaaminen. Painin pitkään menenkö vai enkö, mutta päätin olla rohkea.

Arvasin kuitenkin nämä tietyt pakkoajatukset, jotka veisivät aluksi huomioni. Olenko tarpeeksi laiha? Entäs jos olen kaikista lihavin? Jos olen vielä ns "kuherruskaudella(kin)" Horoni kanssa, voinko mennä? Entä kun en ole vielä valmis parantumaan, ikävä kyllä. 

Aluksi on pakko ihmetellä, että olin ainut nuori, joka paikalle oli tullut. Mikäs siinä, minulla oli varsin mukavaa vetäjien kanssa ilman muita, mutta silti. Jotenkin itselläni tämä oli kuitenkin niin pieni kynnys, etten tajua miksei sinne tultu edes kokeilemaan. Toisaalta ihmiset ovat erinlaisia. Minulle iso kynnys oli myöntää ongelmani ja mennä psykologille, mutta tämä taas ei jännittänyt kuin vähän. Toisille taas julkisesti näyttäytyminen kera sairauden voi olla inhottavaa, ja ymmärrän senkin.

Tietty pari tuntia ennen paikalle saapumista panikoin, mutta muuten koin ettei minulla ollut suuria odotuksia. Varsinkin kun ryhmään meno oli vapaaehtoinen ja kuvauksena oli "rentoa menoa ja sitomatonta oleskelua". Äkkiä kaikki pelotkin haihtuivat, vähän ehkä arastin ja vertailin itseäni, mutta ne odotetut pakkoajatuksetkin sain melko hyvin kuriin.

Toivon että paikalle eksyisi lisääkin ihmisiä, varsinkin niitä joilla ei ole ketään kuuntelemassa. 

Tänään kuitenkin on jännittävä olo. Monena aamuna minun on pitänyt lähteä juoksemaan, mutta olen mieluummin nukkunut. Päiväsin olen taas ollut liian kiireinen ja sosiaallinen. Tuntuu että nyt rullaa. Toissapäivänä syöminen oli miltei helppoa. Eilen söin liian vähän (500kcal) siihen nähden mitä pitäisi, jotta saisin pidettyä painon tässä. Oksensin kerran, ahdistuin ruuan kanssa, hypin vaa'alla, paastosin. Mutta pahimpia mahdollisia päiviä ei eilinenkään syömishäiriön kanssa ollut, ei todellakaan.

Saanko siis ihan vähän toivoa (jollain tavalla myös pelätä?) että tästä saattaisi alkaa vähän parempi kausi? Etten ehkä olisi niin tarkka syömisen kanssa? Että saisin painoa nostettua puoli kiloa ja saisin sen vielä pidettyä viidessäkymmenessäviidessä? Että Horo vähän hölläisi otettaan? Ken tietää, ainakaan kevään tulo ei ole pahitteeksi! Olen muuten niin iloinen, että ajatuksetkin pysyvät terveimpinä. 

Ei, mitään ihmeparanemista en odota. En pidä edes mahdollisena. Mutta pienikin "parempi kausi" tämän kanssa olisi kuin lottovoitto.

Kevät tulee + viime päivien kuulumisia

Olin pitkään kipeä, nyt alkaa jo näyttämään paremmalta. Kipeänä ollessa tietysti ahdisti kovasti miten vähän pääsin liikkumaan, tänään vasta oikeastaan kunnolla urheilin, ellei eilisen lyhyttä jumppaa lasketa.
Sairastin isovanhemmilla ja kaikki se ruoka oli tehdä mut hulluksi. En voinut paeta minnekään, joten niinhän siinä kävi että mätin ja oksensin, kävin saunassa, mätin ja oksensin, luin, mätin ja oksensin. Tänään kotiin tullessa olin valmistautunut puntarin näyttävän 57kg tai jotain sinne päin. Olin todella aivan varma, että olisin lihonut hirveästi. Tunsin sen. Näin sen.

Siksi oli melkoinen shokki, kun olinkin laihtunut viidestäkymmenestäviidestä viiteenkymmeneenneljään. 54kg. Miten. Hemmetissä.
Menin aivan sekaisin, laitoin ystävälleni itku kurkussa viestiä. Olenko tullut hemmetti viimein hulluksi!? Enkä edes saanut mennä viidenkymmenenviiden alle! Mutta olen laihtunut! Eihän se voi olla paha! Ei, mä tarvitsen apua! Ei, mä haluan haluan laihtua. Entä jos vaaka huijaa! Entä jos tämä on jokin kehon ensi-reagtio lihomiseen? Mitä ihmettä tapahtuu?!
Lopulta oli pakko päästä ulos huoneestani. Keväinen sää houkutteli, selvitti pään.

En kerkeä mitenkään syvällisesti selittämään, mitä tunsin, mutta olin pitkään aivan järjiltäni. Olin niin varma lihomisestani, etten käsittänyt mistään mitään. Ystävä sitten lopulta järkeili, että olin oksentanut, saunonut ja kuluttanut muuten niin paljon että en lihonut. Pitkin hampain nielin tämän, tottahan se oli, mutta raivostuttavaa. Juuri kun oksentaminen oli vähentynyt vähäsen. Itseinto on suuri.

Lääkäri ei tule olemaan mielissään. Jos kerran 58kg oli jo alipainon rajalla (luustoni takia) niin miten tähän suhtaudutaan? Entä kun en pysty lihomaan? Halua, pysty? En saa. Minun ei anneta. Ei ole oikeutta.
En tiedä mitä taas ajattelen. Toisaalta haluan apua, tiedostan etten pysty tähän yksin, puolenkin kilon "lihominen" tuntuu järkyttävältä ajatukselta. En halua enää jatkaa näin, haluan elämäni takaisin.
Toisaalta, Horo kuiskii korvaan ihania; "enää neljä kiloa. Neljä kiloa ja olet taas yhdessä tavoitteessasi. Sitten sinua ei kukaan voi estää".
Niin, ei voi estää kuolemasta. Ikävä kyllä se kuulemma on kohdallani mahdollista, vaikka viisikymmentä kiloa tuntuu vielä ihan sopivalta omasta mielestäni.
Sitäkö minä sitten haluan? Kuolla sen takia, että halusin painaa tietyn verran? Ei, en usko. Ei nyt. Mutta tuo paino houkuttelee, sen myönnän.

Lähdin kävelemään erästä reittiä, josta minulla on paljon hyviä muistoja. Rakastan paikkaa. Se selvitti pääni, mutta en (ikävä kyllä) jättänyt Horoa matkalle. Voisipa vain pudottaa se turha pikku paskan jonnekin ojan pohjalle, katsoa kun se hukkuu kirkuen ja jatkaa sitten matkaansa tuntien itsensä kevyeksi. Ei painonsa, vaan taakkansa keveyden takia.

Kävellessä pohdin, onko tälle laihdutukselle jotain syytä. Siis sellaista, joka ei olisi itsestäänselvyys (itsetunto, ulkonäköpaineet, sosiaallisetpaineet, suhteet, media yms).
Löysin yhden: Mä haluan olla se prinsessa, joka voidaan nostaa vähän ähisten silloin tällöin ilmaan. Ihan vaan koska voidaan, koska rakastetaan.
Hyi hitto. En edes tajunnut olevani näin... tällänen. Mutta totta se on. Kaipaan tuollaista ihan äärettömän paljon. Tiedän ettei se ole mahdollista, mutta silti. En usko että kukaan koskaan tulee jaksamaan mua sylissään.
Muistoihin on jäänyt, kun kaveri joskus yritti nostaa, mutta epäonnistui. En osaa edes pukea sanoiksi, miten pahalta se tuntui. Vähän punastellen naureskelin, minut tuntien ehkä jotain ivailin. "Mitäs olet niin heikko!" Mitäs olen niin läski.
Tuosta on noin 15 kiloa. Ylikin, paljon. Silti, tiedän että jos nyt kävisi samalla tavalla, tappaisin itseni. Laihduttaisin niin kauan, että kylmä ruumiini olisi helppo nostaa. Nostaa ensin arkkuun, ja sitten arkussa maan alle.

Googlesta

Mutta hei, kevät on tulossa, ja oloni on ihana. Tarkoitan sitä (vaikka näiden astetta synkempien mietteiden jälkeen sitä varmaan on vaikea uskoa, haha)! Minulla on oikeasti monta syytä olla onnellinen, vaikka sairaus päälle painaakin. Terveyden kanssa pelleilen minkä kerkeän, myönnän, mutta muuten olo on hyvä. Horokaan ei voi kokonaan peittää kevätaurinkoa :)

Apua.

Viime keväänä söin irtokarkkia paljon. Todella paljon. Eräs kattilani sai nimekseen Karkkikattila, siihen kun miltei aina kaadettiin karkkia oikean ruuan sijasta. Puolen vuoden ajan tämä kattila on maannut unohdettuna. Miltei karttelin esinettä, sillä se toi muistoja mieleen. Karkkia. Karkkia kavereiden kanssa pienessä opiskelukämpässäni, karkkia suruun kun erosin minulle rakkaaasta ihmisestä, karkkia leffan kanssa nautittavaksi. Makeaa, jonka syömisestä tuli ehkä hiukan huono oma-tunto, jos sitä söi liian usein ja liian paljon. Mutta enimmäkseen vain nautin.
Horo kielsi irtokarkin aikoja sitten. Totta kai.


Eilen menin pizzalle. Sitä ennen en ollut syönyt mitään, nälkä oli kova, pizza oli hyvää. Syötyäni seisoin ravintolan vessassa ja tappelin oksentamista vastaan. Lopulta astelin vessasta vähän ahdistuneena, mutta voittajana. Silloin tein päätöksen: tänään saan syödä mitä vain. Mitä vain.
Ilmoitin ystävälle että mulla on edelleen nälkä. Hänen ilmeensä oli hämmentynyt mutta iloisesti yllättynyt. Hän kysyi mitä sitten vielä voisin tänään haluta, vastasin että aivan sama, tänään minä nimittäin syön aivan mitä tahansa mieli halajaa.

Tokmannin irtokarkit ovat hyviä ja halpoja. Katson kaipaavasti eri värisiä nameja, mutta tiedän etten voi ottaa edes yhtä sorttia. En pysähtyisi ikinä. Mättäisin pussiin vain lisää ja lisää noita sokeripalloja. Parempi vain kävellä pois ja ottaa vaikka Fazerilta jotain...
Ystävä huikkaa että hei, täällä on näitä sun lemppareita, otatko?
Ja mähän otan. Yli puoli kiloa. Lopulta kaveri vähän huolta äänessään kysyy pystynkö ottamaan nämä kaikki. No totta hitossa pystyn, muistatko? Tänään, ihan mitä haluan, naamaan vaan.
Menemme istumaan kauppahallin penkeille, avaan kädet vähän täristen pussin, valikoin ja päädyn suklaaseen. Haukkaan. Ja itsehillintä on poissa.

Tunnin päästä olen mättänyt pussistani vasta parikymmentä karkkia ja tajuan olevani aivan ähky. Ähky. Minäkö? En minä herran jumala voi olla ähky! En saa! Kestän vielä tunnin, tappelen mielessäni ja toivon ettei ystävä huomaa, sitten onkin jo lähdettävä juoksemaan kotiin. Kuusi kilometriä räntäsateessa tuntuu viideltäkymmeneltä vuodelta. Kotona riuhdon vaatteet päältäni ja lukitsen vessan oven. Silmät vuotavat ja päässä heittää, mutta oksennan kunnes vaaka näyttää 55.8.

Hyvä. Avaan koneen ja laitan lempisarjani DVD:een sisään. Kokoan tyynyt sängyn päätyyn. Haen vesipullon. Karkkikattila odottaa muiden astioiden alla, uskollisena kuin parhainkin ystävä. Kaadan karkit siihen, pujahdan vällyjen väliin ja otan rennosti.
...Kunnes olo on taas täysi ja pitää käydä vessassa. Vähän huojuen palaan sängylle ja jatkan. Jatkan kunnes rupeaa taas olemaan täysi olo. Toistan tämän noin neljä kertaa. Lopulta se ei tunnu enää missään. Koko tapahtuman idioottimaisuus ja sen musta huumori alkaa naurattamaan. Silmissä heittää ja pieniä valopisteitä lentelee sinne tänne. "Vielä kerran, kaikki pois vaan!" Lopulta Karkkikattila on tyhjä, ja niin olen minäkin. Mikään ei tunnu miltään. Haistan oksennuksen, mutta sekään ei edes jaksa järkyttää tai ällöttää.
Makaan tunnottomana ja keskityn lempisarjaani. Lopulta raahaudun suihkuun, oksennan vielä vähän, en oikein enää pysy pystyssä. Katson kun karkkini valuvat viemäriin ja lopulta repeän itkuun.

Apua.

Saan syödä mitä vain, niinkö? Etkö sinä luvannut että tänään saan syödä? Horo pysyy hiljaa. Ei kuuntele, ei selittele, mutta tajuan miten typerää oli luottaa siihen että saisin syödä mitään hyvää. Suussa maistuu nyt vain oksennus.  Jokainen liikahdus sattuu, mutta se ei estä tekemästä punnerruksia. Tahdon huutaa apua mutta kuka hitto kuulisi? Tahdon muuttaa Horon kiinteäksi olennoksi ja raahata sen takapihalle tapettavaksi. Anna mun kotrolli takaisin! Anna minut takaisin!

Joten ei, enpä sanoisi että meni suunnitelmien mukaan. Mutta karkki oli hyvää! Kaupungissa oli hauskaa! Lempisarja on lempisarja. Ei paha päivä, ei vain kovin järkeväkään.
Toivottavasti tätä lukevien perjantai sujui paremmiin! c:

En muuten paastoa.

Laukaisin tänään kaverille että onpas hyvä olo ruuan kanssa, en juuri ole paastonnut enkä edes oksentanut ole tällä viikolla! Ihan hyvältä tuntuu syöminen. Samalla asiasta oli vähän kauhistunut olo, olisiko tämä jotain paranemiseen liittyvää? Onko tämä nyt sitä?

Sittenhän se kuvitelma taas särkyi niin että räsähti. Päivällä menin luokkalaisen kanssa koululle kahveille, otin suklaakakkua ja niin sitä tuli kiire oksentamaan. Maha kurnaisi vihaisesti joka kerralla, tuntui että se oli tyhjä, oli kakkua tai ei. Nyt ärsyttää ihan hulluna tuo ratkeaminen, olisinhan minä nyt yhden kakun palasen voinut ihan hyvin syödä. Sillä hetkellä vaan tuntui että ehei, en voi. Lihon saman tien ruhtinaallisesti!
Ja paskan marjat.

Kahvin jälkeen koko päivä on kulunut ajatellessa ruokaa. Ruokaa ruokaa ruokaa. Mitä söisin? Paljonko söisin? Kalorit. Oksennanko? Pitäisikö lähteä kuluttamaan?! Lihonko minä nyt?
En ole yhtään sen terveempi, sanoohan sen järkikin että vaikka pari päivää ovat olleet syömisen kanssa ihan ok, se ei minusta tervettä tee. Tai terveempää.

Kaloreiden laskeminen, jatkuva ruuan ajattelu, oksentaminen, vaa'alla pomppiminen ja paastoaminen, olen niin kyllästynyt siihen. Samalla niin kiinni siinä. Kuten sanoin, tänään mikään ei ole onnistunut koska syömishäiriö on ollut mielessä jatkuvasti. Piti katsoa lempisarjaani, mutta katoinkin elokuvan anoreksiasta. Voi luoja, olisikin olemassa nappi jolla tämän voisi kytkeä pois edes hetkeksi.

Perjantaina tosiaan tulossa aikamoinen herkku-päivä. Ajattelin aluksi paastota ihan kunnolla, mutta sitten menin vaa'alle ja kuuntelin järkeäni. Ei vittu. En ala, ei taas. Päätin yrittää saada sen 700 kaloria täyteen.

Välipalani
Muumilaku (69kcal)
Turinpippurilaku (79kcal)

Ruoka/Iltapala
Arviolta ehkä 300-350 kcal? 

Päätin siis syödä ihan ruuan ja herkutella lakulla. Lisäksi söin koulussa ja otin sen hemmetin ihanan suklaakakun (mokkapalan?) palasen. Tosin viemäriinhän se päätyi. Mutta otin silti. Sanoisin että 700 on täynä, koska aamulla otin vanilijakahvin :)
Huomenna on pakko päästä aamulenkille. Eikä edes siksi että syömiset ahdistaa, vaan koska olo on niin paljon nuhjuisempi ilman. Tänäänkin olen ollut ihan puolikuollut. Unettomuus on kovaa.
Huomenna on myös psykiatri, sitä odotan ihan mielissäni.

Aamujuoksut, minun vai 'Horon' nautinto?

Rakastan aamujuoksuja. Olen alkanut heräilemään aikaisemmin, jotta pääsisin vielä aamun harmaimpina hetkinä ryntäilemään ympäri naapuruston teitä. Lenkille lähtö on kamalaa, mutta sen jälkeen päivä ei voi olla huono. Olo on mahtava. Suorastaan puhkun energiaa, olivat muut miten väsyneitä tahansa.

Onneani vain varjostaa se, etten tiedä lähdenkö lenkille koska haluan, vai koska illalla söin yhden jogurtin ja se pitää kuluttaa pois mutten jaksa lähteä enää tänä iltana. Pelaanko ihan 10 - 0 Horon pussiin jos näillä aamuvarhaisilla ponnistuksillani? Saisihan sitä vielä nukkua, eikös se ole mukavempaa?

Pakko myöntää, etten osaa sanoa. Lähtö on aina yhtä helvettiä. Väsyttää, keho on kipeä, paleltaa, voisi jäädä vielä nukkumaan. Juostessa olo on entistä kamalempi, sydän lyö hulluna, juokseminen on normaalia raskaampaa ja itsensä juoksuun pakottaminen entistä kovempaa. Parin kilometrin jälkeen jotain kuitenkin tapahtuu. Enää olo ei ole vaivalloinen, vaan innokas ja vireä. Vielä vähän! Puhelimessa ei ole virallista soittolistaa, mutta kaikki tsemppaavat kappaleet tekevät työnsä. Kun pääsen kotiin ja suihkuun, olo on voittamaton. Teetä tai jääkahvia litkiessäni, samalla meikaten, en voi olla hymyilemättä. Tein sen taas. Ja aamulla kuluttaa enemmän kaloreita (niin ainakin olen kuullut, tiedä häntä)! Tänään saan palkita itseni.

Ja näin, rakkaat lukijat, olen ansainnut itselleni aamupalan. Naurettavaa. Ei minun pitäisi ansaita mitään, syödä vain jos siltä tuntuu. Uskon, että näinä aamulenkki-päivinä olen energinen jo pelkästään aamupalankin vuoksi. Mutta kun ei, ainakaan vielä en saa aamiaista alas, toisaalta en ikinä ole saanut. Nämä aamut ovat poikkeus.

Toisaalta, saan tästä älyttömän mahtavan fiiliksen ja syön vielä mielelläni lenkin jälkeen, eli kumpi oikeastaan voittaakaan? Minä vai syömishäiriö? Rohkenen nostaa kättäni varovasti. Horon mielestä kun en saisi lenkin jälkeen mennä lähellekään jääkaappia, pärjäät läski ilmankin. Menen silti, ja vielä suhteellisen hyvällä omallatunnolla.

Aamupalani
Valio eila latte (138 kcal)
Belvita Breakfast (113 kcal)

Nuo Belvita keksit ovat pala taivasta. Miten hyvää voi olla! Ostin tänään aamulla kaupasta Marja & Jogurtti - makuisia, ihan kokeilun mielessä ja rakastuin. Tästä lähtien ehkä ostan useamminkin! 

Aamulla paino oli taas alhaalla, kävi jo 54 'paremmalla' puolella, joten päätin tsempata! Aamujuoksut ei ehkä nyt hirveemmin edistä painon tasoitusta, mutta en voi jättää niitä. Puhtaasti(kai?) sen tuoman iloisen olon vuoksi. Yritän tasoittaa syömällä vähän enemmän. Voisin ainakin yrittää vielä 300 kaloria ellen enemmänkin. Katsotaan. 700 ainakin täyteen jukulauta.

Tänään menen katsomaan esitystä, jossa luokkalainen on mukana. Tuntui inhottavalta, kun hän sanoi voivansa esityksen jälkeen tarjota minulle subin, mutta enhän minä tietenkään voinut kuin kieltäytyä (tosin seuraksi tietty menen). Perjantaina olen menossa pizzalle(tai Heseen) ja muutenkin silloin on herkkuja tiedossa. Vituttaa myöntää mutta se ahdistaa. Tiedostan kyllä oikeuteni syödä roskaruokaa, hemmetti kaikkihan sitä saa silloin tällöin syödä! Mutta Horo on toista mieltä. Tappelua tästä seuraa, mutta anti tulla! Minähän nautin perjantaina. Piste.

Sitä paitsi, en muista milloin viimeksi söin Hesessä tai otin ison pizzan ja haukkasin sen kokonaan.