Horo kielsi irtokarkin aikoja sitten. Totta kai.
Eilen menin pizzalle. Sitä ennen en ollut syönyt mitään, nälkä oli kova, pizza oli hyvää. Syötyäni seisoin ravintolan vessassa ja tappelin oksentamista vastaan. Lopulta astelin vessasta vähän ahdistuneena, mutta voittajana. Silloin tein päätöksen: tänään saan syödä mitä vain. Mitä vain.
Ilmoitin ystävälle että mulla on edelleen nälkä. Hänen ilmeensä oli hämmentynyt mutta iloisesti yllättynyt. Hän kysyi mitä sitten vielä voisin tänään haluta, vastasin että aivan sama, tänään minä nimittäin syön aivan mitä tahansa mieli halajaa.
Tokmannin irtokarkit ovat hyviä ja halpoja. Katson kaipaavasti eri värisiä nameja, mutta tiedän etten voi ottaa edes yhtä sorttia. En pysähtyisi ikinä. Mättäisin pussiin vain lisää ja lisää noita sokeripalloja. Parempi vain kävellä pois ja ottaa vaikka Fazerilta jotain...
Ystävä huikkaa että hei, täällä on näitä sun lemppareita, otatko?
Ja mähän otan. Yli puoli kiloa. Lopulta kaveri vähän huolta äänessään kysyy pystynkö ottamaan nämä kaikki. No totta hitossa pystyn, muistatko? Tänään, ihan mitä haluan, naamaan vaan.
Menemme istumaan kauppahallin penkeille, avaan kädet vähän täristen pussin, valikoin ja päädyn suklaaseen. Haukkaan. Ja itsehillintä on poissa.
Tunnin päästä olen mättänyt pussistani vasta parikymmentä karkkia ja tajuan olevani aivan ähky. Ähky. Minäkö? En minä herran jumala voi olla ähky! En saa! Kestän vielä tunnin, tappelen mielessäni ja toivon ettei ystävä huomaa, sitten onkin jo lähdettävä juoksemaan kotiin. Kuusi kilometriä räntäsateessa tuntuu viideltäkymmeneltä vuodelta. Kotona riuhdon vaatteet päältäni ja lukitsen vessan oven. Silmät vuotavat ja päässä heittää, mutta oksennan kunnes vaaka näyttää 55.8.
Hyvä. Avaan koneen ja laitan lempisarjani DVD:een sisään. Kokoan tyynyt sängyn päätyyn. Haen vesipullon. Karkkikattila odottaa muiden astioiden alla, uskollisena kuin parhainkin ystävä. Kaadan karkit siihen, pujahdan vällyjen väliin ja otan rennosti.
...Kunnes olo on taas täysi ja pitää käydä vessassa. Vähän huojuen palaan sängylle ja jatkan. Jatkan kunnes rupeaa taas olemaan täysi olo. Toistan tämän noin neljä kertaa. Lopulta se ei tunnu enää missään. Koko tapahtuman idioottimaisuus ja sen musta huumori alkaa naurattamaan. Silmissä heittää ja pieniä valopisteitä lentelee sinne tänne. "Vielä kerran, kaikki pois vaan!" Lopulta Karkkikattila on tyhjä, ja niin olen minäkin. Mikään ei tunnu miltään. Haistan oksennuksen, mutta sekään ei edes jaksa järkyttää tai ällöttää.
Makaan tunnottomana ja keskityn lempisarjaani. Lopulta raahaudun suihkuun, oksennan vielä vähän, en oikein enää pysy pystyssä. Katson kun karkkini valuvat viemäriin ja lopulta repeän itkuun.
Apua.
Saan syödä mitä vain, niinkö? Etkö sinä luvannut että tänään saan syödä? Horo pysyy hiljaa. Ei kuuntele, ei selittele, mutta tajuan miten typerää oli luottaa siihen että saisin syödä mitään hyvää. Suussa maistuu nyt vain oksennus. Jokainen liikahdus sattuu, mutta se ei estä tekemästä punnerruksia. Tahdon huutaa apua mutta kuka hitto kuulisi? Tahdon muuttaa Horon kiinteäksi olennoksi ja raahata sen takapihalle tapettavaksi. Anna mun kotrolli takaisin! Anna minut takaisin!
Joten ei, enpä sanoisi että meni suunnitelmien mukaan. Mutta karkki oli hyvää! Kaupungissa oli hauskaa! Lempisarja on lempisarja. Ei paha päivä, ei vain kovin järkeväkään.
Toivottavasti tätä lukevien perjantai sujui paremmiin! c:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti