Kevät tulee + viime päivien kuulumisia

Olin pitkään kipeä, nyt alkaa jo näyttämään paremmalta. Kipeänä ollessa tietysti ahdisti kovasti miten vähän pääsin liikkumaan, tänään vasta oikeastaan kunnolla urheilin, ellei eilisen lyhyttä jumppaa lasketa.
Sairastin isovanhemmilla ja kaikki se ruoka oli tehdä mut hulluksi. En voinut paeta minnekään, joten niinhän siinä kävi että mätin ja oksensin, kävin saunassa, mätin ja oksensin, luin, mätin ja oksensin. Tänään kotiin tullessa olin valmistautunut puntarin näyttävän 57kg tai jotain sinne päin. Olin todella aivan varma, että olisin lihonut hirveästi. Tunsin sen. Näin sen.

Siksi oli melkoinen shokki, kun olinkin laihtunut viidestäkymmenestäviidestä viiteenkymmeneenneljään. 54kg. Miten. Hemmetissä.
Menin aivan sekaisin, laitoin ystävälleni itku kurkussa viestiä. Olenko tullut hemmetti viimein hulluksi!? Enkä edes saanut mennä viidenkymmenenviiden alle! Mutta olen laihtunut! Eihän se voi olla paha! Ei, mä tarvitsen apua! Ei, mä haluan haluan laihtua. Entä jos vaaka huijaa! Entä jos tämä on jokin kehon ensi-reagtio lihomiseen? Mitä ihmettä tapahtuu?!
Lopulta oli pakko päästä ulos huoneestani. Keväinen sää houkutteli, selvitti pään.

En kerkeä mitenkään syvällisesti selittämään, mitä tunsin, mutta olin pitkään aivan järjiltäni. Olin niin varma lihomisestani, etten käsittänyt mistään mitään. Ystävä sitten lopulta järkeili, että olin oksentanut, saunonut ja kuluttanut muuten niin paljon että en lihonut. Pitkin hampain nielin tämän, tottahan se oli, mutta raivostuttavaa. Juuri kun oksentaminen oli vähentynyt vähäsen. Itseinto on suuri.

Lääkäri ei tule olemaan mielissään. Jos kerran 58kg oli jo alipainon rajalla (luustoni takia) niin miten tähän suhtaudutaan? Entä kun en pysty lihomaan? Halua, pysty? En saa. Minun ei anneta. Ei ole oikeutta.
En tiedä mitä taas ajattelen. Toisaalta haluan apua, tiedostan etten pysty tähän yksin, puolenkin kilon "lihominen" tuntuu järkyttävältä ajatukselta. En halua enää jatkaa näin, haluan elämäni takaisin.
Toisaalta, Horo kuiskii korvaan ihania; "enää neljä kiloa. Neljä kiloa ja olet taas yhdessä tavoitteessasi. Sitten sinua ei kukaan voi estää".
Niin, ei voi estää kuolemasta. Ikävä kyllä se kuulemma on kohdallani mahdollista, vaikka viisikymmentä kiloa tuntuu vielä ihan sopivalta omasta mielestäni.
Sitäkö minä sitten haluan? Kuolla sen takia, että halusin painaa tietyn verran? Ei, en usko. Ei nyt. Mutta tuo paino houkuttelee, sen myönnän.

Lähdin kävelemään erästä reittiä, josta minulla on paljon hyviä muistoja. Rakastan paikkaa. Se selvitti pääni, mutta en (ikävä kyllä) jättänyt Horoa matkalle. Voisipa vain pudottaa se turha pikku paskan jonnekin ojan pohjalle, katsoa kun se hukkuu kirkuen ja jatkaa sitten matkaansa tuntien itsensä kevyeksi. Ei painonsa, vaan taakkansa keveyden takia.

Kävellessä pohdin, onko tälle laihdutukselle jotain syytä. Siis sellaista, joka ei olisi itsestäänselvyys (itsetunto, ulkonäköpaineet, sosiaallisetpaineet, suhteet, media yms).
Löysin yhden: Mä haluan olla se prinsessa, joka voidaan nostaa vähän ähisten silloin tällöin ilmaan. Ihan vaan koska voidaan, koska rakastetaan.
Hyi hitto. En edes tajunnut olevani näin... tällänen. Mutta totta se on. Kaipaan tuollaista ihan äärettömän paljon. Tiedän ettei se ole mahdollista, mutta silti. En usko että kukaan koskaan tulee jaksamaan mua sylissään.
Muistoihin on jäänyt, kun kaveri joskus yritti nostaa, mutta epäonnistui. En osaa edes pukea sanoiksi, miten pahalta se tuntui. Vähän punastellen naureskelin, minut tuntien ehkä jotain ivailin. "Mitäs olet niin heikko!" Mitäs olen niin läski.
Tuosta on noin 15 kiloa. Ylikin, paljon. Silti, tiedän että jos nyt kävisi samalla tavalla, tappaisin itseni. Laihduttaisin niin kauan, että kylmä ruumiini olisi helppo nostaa. Nostaa ensin arkkuun, ja sitten arkussa maan alle.

Googlesta

Mutta hei, kevät on tulossa, ja oloni on ihana. Tarkoitan sitä (vaikka näiden astetta synkempien mietteiden jälkeen sitä varmaan on vaikea uskoa, haha)! Minulla on oikeasti monta syytä olla onnellinen, vaikka sairaus päälle painaakin. Terveyden kanssa pelleilen minkä kerkeän, myönnän, mutta muuten olo on hyvä. Horokaan ei voi kokonaan peittää kevätaurinkoa :)