Oksenna tyttö, oksenna.

Eilen oli hyvä päivä. Sanottakoot, että söin eilen hyvin, sen verran että määrä kauhistutti mutta samalla minulle tuli hyvä fiilis, tuntui terveemmältä. 700 kaloria, pieni määrä niille jotka syövät normaalisti, minulle suuri saavutus. Tavoitteeni on syödä päivässä 700 kaloria. On surullista, miten usein määrä pienenee. Liian usein.

Tänään oli loistava päivä. Olin järjettömän onnellinen. Näin kaveria, ostin uusia vaatteita, hellin koiraani, vietin aikaa äitini kanssa. Katsoin Hannibalin kakkos kautta. Mutta sitten tapahtui se, mitä eniten pelkäsin.

Aamupainoni oli liian alhainen. 55 kilon puolella. Se ei saisi olla, tajusin sen kyllä vaikka samalla koin iloa. Iloa siksi että painoin niin "vähän" ja siksi että saisin syödä ja paljon.
Lauantaisin on karkkipäiväni, päätin sen vähän aikaa sitten. Yritän kaikkeni, jotta voisin antaa itselleni luvan syödä lauantaisin jotain herkkua. Tänään siis söin. Söin Kinder Maxin, join jääkahvin, myslipatukka meni alas hetkessä. Ruualla söin äidin laittamaa herkullista lohta, jälkiruuaksi limejuustokakkua. Päätin jättää siihen, en voisi syödä enempää saamatta kohtausta.
Pitkään menikin muissa aatoksissa, Hannibal vei mukanaan eikä tehnyt mieli mitään. Sitten äiti tarjosi lisää kakkua. Jossain napsahti.
Otin lisää, katsoimme sarjaa yhdessä, äiti alkoi tekemään lähtöä lenkille ja minä tartuin kuin huumeissa sipseihin. Aloin syödä. Ensin hitaasti, sitten rohmuten. Äiti huuteli pitkään eteisessä, miltei hätistin häntä ulos. Kun äiti oli lähtenyt, aloin toimiin. Kuin unessa kurkotin kohti puntaria, katsoin tyynesti lukua, heitin vaatteet pois, laitoin musiikin soimaan, suunnistin vessaan ja hetken kamppailtuani työnsin sormet kurkkuun. Dramaattista.

Kuva googlesta

Tuntuu puolustelevalta sanoa, mutta oksentaminen ei ole oikeastaan ikinä jotain mitä itse haluan tehdä. Liikun aina kuin marionette, täysin sairauden tanssitettavana. Kun mahalaukku on tyhjä, samoin pää, herään kuin unesta ja nään vasta oikeastaan sillä hetkellä mitä olen tehnyt. Päässä pyörii, se on kipeä ja tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Suussa maistuu oksennus, kädet ovat niin ällöttävät että ne pitää pestä heti. Morkkis on kamala.

Se mitä oksentaessa tapahtuu, on aivan toisenlaista. Uhma siitä että saa kaiken pois on käsittämättömän suuri. Horo karjuu päässä "vielä vähän!" ja silmät vedessä oksennan muka vielä kerran. Ja vähän lisää.
Oikeasti, päiväni oli loistava. Nyt tuntuu että pilasin sen. Miksi ihmeessä menin ahmimaan? Tiesin vallan hyvin mitä siitä seuraa. Olo on niin ääliömäinen etten jaksa itseäni. Samalla yritän toistella itselleni että en ole kunnossa, en ajattele niin kuin pitäisi. En osaa sanoa söinkö edes paljon, vai tuntuiko se vain siltä. Eikös joskus voi vetää vähän sipsiä nassuun, ilman että sen jälkeen pitäisi halata vessanpönttöä seuraavat viisitoista minuuttia? Enkö juuri nimenomaan antanut itselleni luvan herkutella? Tahdon vain huutaa ja repiä tämän epäonnistumisen tunteen päästäni. Kelata aikaa taaksepäin ja olla syömättä niin paljon, että se johtaisi siihen mihin johti. Ottaa ihan rauhassa, syödä kakkua pienissä määrin ja nauttia.

Huomenna pitäisi olla mahtava päivä tiedossa! Parhaan ystävän näkemistä, toisen ystävän kanssa leffaan ja sellaista. En tiedä uskallanko juuri syödä. En tiedä jaksanko juuri ajatella asiaa. Pakko lähteä lenkille selvittämään pää ja testaamaan uudet juoksukengät. Jos olo ei ole näin karmiva, voisin yrittää maistaa vielä kakkua. Sipsit lensivät jo roskiin. Vaan en luovuta, aijon pitää hyvän illan ja sillä selvä! c: En aijo antaa periksi, hitto soikoon.
Toivottavasti teillä muilla on ollut hyvä ilta!

Vaikea aamu.

Tänään on lähtö äidille. Nähtiin viimeksi jouluna, kuusi kiloa sitten.
On uskomatonta, miten päässäni soi vain yksi asia: en ole tarpeeksi laiha. Äiti odottaa kotiin riutunutta, melko sairasta tyttöä. Tuntuu hassulta sanoa, mutta pelkään etten voi täyttää odotuksia. Vai voinko? Peilistä katsoo hirviö, mutta ihmiset kauhistelevat miten "kuihtunut" olen. Miten paljon olen pienentynyt joulusta. Katso nyt noita luitasi!
Ja silti hirviö pysyy peilissä isona ja lihavana.
Horo väärentää päässä niin paljon. Alan pikku hiljaa uskoa, etten ole niin suuri köntys kuin miksi se minut peiliin maalaa, mutta on niin vaikea ottaa todesta mitään muuta, kuin mitä itse näkee.

Mitä tapahtuu kun äiti näkee minut? Vaatiiko että menemme syömään? Vai naurahtaako kiusaantuneesti ja kehottaa etten söisi niin paljon? Tuskin. Silti, ajatus ei katoa mielestäni. Entä jos. Entä jos olenkin niin iso kuin miksi itseni tunnen?
Mutta jos äiti tosiaan vie minut syömään tai on laittanut ruuan. Entä jos en saa syötyä? Siinäkin tapauksessa olisin pettymys. Tai jos oksennan. Se vasta olisikin iloinen tapahtuma, kallis ruoka vaan viemäriin mätimään. Pelottaa vähän. Haluaisin syödä normaalisti, nauttia ruuan mausta ilman takaraivossa kuuluvaa hokemaa: älä syö, läski.

Aamupalani
Välipalakeksi: 110kcal (en ihan kokonaan syönyt)
Jääkahvi: 75kcal

Aamupainoni oli liian alhainen, olen sopinut/miltei jopa päättänyt etten mene 57 kilon alle, ainakaan paljon. Tänään painoin 56 kiloa. Ei ehkä liian vähän, ehkä pitäisikin laihtua, mutta en halua. 55 kiloa siintää niin lähellä. Jos tavoittelen sitä, loppuuko tämä helvetti ikinä? Seuraava tavoite olisi 50kg. Sitten 49kg. Klise kun on, että 49 kiloon pitää päästä, mutten halua. Vihaan kliseitä.

Joten, vähän kapinoiden yritin syödä aamupalaa. Tällä hetkellä tappelen kovasti etten juokse oksentamaan. Päässä pyörii. Entä jos näytän lihavalta nyt kun söin aamupalani. Äiti tulee hakemaan ja katsoo mahaani epäillen. Tai sitten äiti tosiaan vie minut syömään. Mutta enhän minä voi syödä niin nopeasti lisää! Vastahan minä tankkasin itseni täyteen kahvia ja täysjyvää! Tee punnerruksia, vitun läski!

Kaksi tuntia aikaa päättää, annanko Horolle vallan, teenkö kunnon treenin, oksennanko aamupalani vai otanko ihan rauhassa. Katsoisin mielelläni Frendejä. Pitäisin oikein mukavan aamun isälläni, nyt kun olen täällä viimeistä kertaa pitkään aikaan.

Gifi googlesta

Vaikea aloitus

Miksi aloitukset ovat aina niin vaikeita? 

Muistan kun aloitin laihduttamisen. Luulin sen olevan elävä helvetti, hiki virtasi, herkuista piti kieltäytyä vaikka rakastin ruokaa ja piti miettiä kahdesti pitääkö leffa-illan vaiko meneekö lenkille. Parin kilon päästä jossain napsahti; hitto vieköön, miehän jopa onnistun tässä!

Olin kuitenkin tietysti aivan väärässä. Elävää helvettiä tämä on vasta nyt. Nyt, kun en voi kontroloida itseäni, vaan tämä ääni päässäni (jota Horoksi kutsun) sanelee minulle mitä ja milloin saan mitäkin tehdä. Nyt kun ruoka on kielletty hedelmä, joka on mielessä jatkuvasti, mutta siitä vaan on pakko kieltäytyä koska, hei, et vaan saa syödä! Kun kysyy miksen, vastaus on yksinkertainen. Olet läski. Läski, ja sillä hyvä.

Kun syön jotain todella maittavaa ja ravitsevaa, huomaan sen päätyvän viemäriin. Tai ojaan. Tai minne vain, mistä kukaan ei sitä ikinä tule löytämään. Jälleen kysyn miksi. Ostin itse ruokani, maksoin ja nautin siitä, miksen siis saa antaa sen pysyä sisälläni? Sama vastaus jälleen. Kiroten hyväksyn ja samalla epäilen tätä. 

En osaa päättää, menenkö käymään perheen luona, ystävillä tai kaupungilla koska voisin siellä menettää kontrollin syömisestäni ja aika-tauluista. Lisäksi pelkään että he vihaavat minua, hylkäävät minut, ääni päässäni toistelee että olen oikeassa. Pitäisi keskittyä vain laihduttamaan. Olemaan kevyempi. Niin että hemmetti vieköön, ne jotka minut laihduttamisen aikana hylkäsivät, tulevat näkemään miten kaunis, miten laiha tulen olemaan.

Kun pompin aamusta iltaan puntarilla, se joko pilaa tai piristää päiväni. Kun vaatekaappi omaa ehkä pari hyvin istuvaa vaatekappaletta, samalla itken ja samalla onnittelen itseäni. Kun kirjoitan ja muistenlen kalorimääriä kalenteriini, mietin välillä eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin laskea päiväni murkinoita silmät kauhusta kiiluen.

Rakastan elokuvia ja tv-sarjoja. Joten, kun en ole sosiaallinen tai en muutenkaan velvoittunut tekemään mitään, jäänkö kotiin katsomaan jotain mitä rakastan vai lähdenkö juoksemaan. Kuluttamaan, jotta saisin syödä. Yleensä pääsyn juoksemaan.

Ei sillä, rakastan kävelemistä! Musiikki korviin ja ulos, niin saan itseni onnelliseksi ja ajatuksetkin juoksevat aivan eri tavalla. Mutta nykyisin myönnän sen olevan pakkopullaa. En lähde omaksi ilokseni, vaan koska on pakko. Totta kai on sitten niitä parempiakin päiviä, jolloin lähden vaan koska haluan lähteä! En siksi, että kokisin olevani jollekin velkaa tai siksi että muuten lihon ja/tai olen läski.

Kaiken tämän jälkeen, on helppo sanoa olevansa sairas. Sanoa että Horo ei ole ystäväni, se on vihollinen joka haluaa pilata elämäni. Mutta miksi, voi perkele, miksi siitä on niin vaikea päästää irti?

En odota itseltäni mitään simsalabim-parantumista, olen valmis tappelemaan hitaasti kun aika on tullut. Pelottaa vain, että sitä hetkeä ei koskaan tule, jolloin päätän että tämä shaisse loppuu nyt. Irti päästäminen on niin pelottavaa. Samalla terve puoli minusta miltei rukoilee polvillaan parantumisen perään.

Horo ja minä emme tule toimeen. Emme yhtään. On päiviä jolloin se kuiskii kauniita sanoja korvaani ("sinusta tulee täydellinen, minä teen sinusta täydellisen, rakastetun, uuden") niin kuin silloin kun siihen tutustuin. Silloin kun en tajunnut sen olevan sairaus.

Mutta ei, nykyisin se sortaa, haukkuu, tekee elämästäni helvettiä. Jos tappelen vastaan, jos kapinoin, se voittaa aina. Toivon että jonain päivänä olevani niin paljon vahvempi kuin se. On mielestäni enemmän kuin oikein verrata väkivaltaista parisuhdetta syömishäiriöön.

Emme ole myöskään olleet vielä kauan yhdessä, vasta miltei yhdeksän kuukautta (vai enemmän? Olen vielä todella epävarma siitä milloin tämä alkoi). Tässä ajassa olen jo kurkkuani myöten täynä sääntöjä ja numeroita. Minä, joka vihaan sekä järjettömiä sääntöjä että numeroita. Ugh, matikka. 

Terapiassa käyn, sieltä saan itse asiassa paljon apua. On ihana purkautua, on ihanaa kun tajutaan, miksi en vain päästä irti, miksen vain nipsnaps parannu. Silti toivotaan parantumista. Saan apua myös ystäviltä, joko ovat itse saman kokeneet tai sitten eivät. Ne jotka eivät ymmärrä, yrittävät kovasti. Vanhemmat ovat huolissaan, mutta tukena. Olen enemmän kuin kiitollinen tästä kaikesta.

Ja niin helvetin vihainen itselleni. Tai Horolle. Vai olemmeko me sama asia? En enää tiedä.

Mitä antaisinkaan, että olisin jatkanut laihduttamista terveellisesti. Terveesti.

Sellainen ajatusten purku, samalla aloitus tälle sivulle. Tosiaan, tulen käsittelemään Horoa (= syömishäiriötä) varsin suorasanaisesti, joskus anellen ja joskus vihaten. Todennäköisesti myös kalorit tulen laskemaan, kun on juuri sellainen päivä. Yritän tehdä mahdollisimman fakta-pohjaisia postauksia välillä tsempatakseni itseäni ja muita ("saat syödä aika kauan ja paljon että lihot" yms yms yms.). Mutta eniten haluan vain jakaa näitä ajatuksia ja tunteita mitä tämä paska herättää. Enimmäkseen siis helvetillistä ragea. Mutten voi enkä halua luvata tämän olevan 100% anti-ana-blogi, koska niitä päivä on. Niitä pahimpia. Niitä milloin tarttuu Horoa käsistä anoen että se auttaisi. Mitä vaan, kunhan tulen laihaksi. Vaikka, nii-in, mitä hemmettiä se laihuus sitten tuo?