Miksi aloitukset ovat aina niin vaikeita?
Muistan kun aloitin laihduttamisen. Luulin sen olevan elävä helvetti, hiki virtasi, herkuista piti kieltäytyä vaikka rakastin ruokaa ja piti miettiä kahdesti pitääkö leffa-illan vaiko meneekö lenkille. Parin kilon päästä jossain napsahti; hitto vieköön, miehän jopa onnistun tässä!
Olin kuitenkin tietysti aivan väärässä. Elävää helvettiä tämä on vasta nyt. Nyt, kun en voi kontroloida itseäni, vaan tämä ääni päässäni (jota Horoksi kutsun) sanelee minulle mitä ja milloin saan mitäkin tehdä. Nyt kun ruoka on kielletty hedelmä, joka on mielessä jatkuvasti, mutta siitä vaan on pakko kieltäytyä koska, hei, et vaan saa syödä! Kun kysyy miksen, vastaus on yksinkertainen. Olet läski. Läski, ja sillä hyvä.
Kun syön jotain todella maittavaa ja ravitsevaa, huomaan sen päätyvän viemäriin. Tai ojaan. Tai minne vain, mistä kukaan ei sitä ikinä tule löytämään. Jälleen kysyn miksi. Ostin itse ruokani, maksoin ja nautin siitä, miksen siis saa antaa sen pysyä sisälläni? Sama vastaus jälleen. Kiroten hyväksyn ja samalla epäilen tätä.
En osaa päättää, menenkö käymään perheen luona, ystävillä tai kaupungilla koska voisin siellä menettää kontrollin syömisestäni ja aika-tauluista. Lisäksi pelkään että he vihaavat minua, hylkäävät minut, ääni päässäni toistelee että olen oikeassa. Pitäisi keskittyä vain laihduttamaan. Olemaan kevyempi. Niin että hemmetti vieköön, ne jotka minut laihduttamisen aikana hylkäsivät, tulevat näkemään miten kaunis, miten laiha tulen olemaan.
Kun pompin aamusta iltaan puntarilla, se joko pilaa tai piristää päiväni. Kun vaatekaappi omaa ehkä pari hyvin istuvaa vaatekappaletta, samalla itken ja samalla onnittelen itseäni. Kun kirjoitan ja muistenlen kalorimääriä kalenteriini, mietin välillä eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin laskea päiväni murkinoita silmät kauhusta kiiluen.
Rakastan elokuvia ja tv-sarjoja. Joten, kun en ole sosiaallinen tai en muutenkaan velvoittunut tekemään mitään, jäänkö kotiin katsomaan jotain mitä rakastan vai lähdenkö juoksemaan. Kuluttamaan, jotta saisin syödä. Yleensä pääsyn juoksemaan.
Ei sillä, rakastan kävelemistä! Musiikki korviin ja ulos, niin saan itseni onnelliseksi ja ajatuksetkin juoksevat aivan eri tavalla. Mutta nykyisin myönnän sen olevan pakkopullaa. En lähde omaksi ilokseni, vaan koska on pakko. Totta kai on sitten niitä parempiakin päiviä, jolloin lähden vaan koska haluan lähteä! En siksi, että kokisin olevani jollekin velkaa tai siksi että muuten lihon ja/tai olen läski.
Kaiken tämän jälkeen, on helppo sanoa olevansa sairas. Sanoa että Horo ei ole ystäväni, se on vihollinen joka haluaa pilata elämäni. Mutta miksi, voi perkele, miksi siitä on niin vaikea päästää irti?
En odota itseltäni mitään simsalabim-parantumista, olen valmis tappelemaan hitaasti kun aika on tullut. Pelottaa vain, että sitä hetkeä ei koskaan tule, jolloin päätän että tämä shaisse loppuu nyt. Irti päästäminen on niin pelottavaa. Samalla terve puoli minusta miltei rukoilee polvillaan parantumisen perään.
Horo ja minä emme tule toimeen. Emme yhtään. On päiviä jolloin se kuiskii kauniita sanoja korvaani ("sinusta tulee täydellinen, minä teen sinusta täydellisen, rakastetun, uuden") niin kuin silloin kun siihen tutustuin. Silloin kun en tajunnut sen olevan sairaus.
Mutta ei, nykyisin se sortaa, haukkuu, tekee elämästäni helvettiä. Jos tappelen vastaan, jos kapinoin, se voittaa aina. Toivon että jonain päivänä olevani niin paljon vahvempi kuin se. On mielestäni enemmän kuin oikein verrata väkivaltaista parisuhdetta syömishäiriöön.
Emme ole myöskään olleet vielä kauan yhdessä, vasta miltei yhdeksän kuukautta (vai enemmän? Olen vielä todella epävarma siitä milloin tämä alkoi). Tässä ajassa olen jo kurkkuani myöten täynä sääntöjä ja numeroita. Minä, joka vihaan sekä järjettömiä sääntöjä että numeroita. Ugh, matikka.
Terapiassa käyn, sieltä saan itse asiassa paljon apua. On ihana purkautua, on ihanaa kun tajutaan, miksi en vain päästä irti, miksen vain nipsnaps parannu. Silti toivotaan parantumista. Saan apua myös ystäviltä, joko ovat itse saman kokeneet tai sitten eivät. Ne jotka eivät ymmärrä, yrittävät kovasti. Vanhemmat ovat huolissaan, mutta tukena. Olen enemmän kuin kiitollinen tästä kaikesta.
Ja niin helvetin vihainen itselleni. Tai Horolle. Vai olemmeko me sama asia? En enää tiedä.
Mitä antaisinkaan, että olisin jatkanut laihduttamista terveellisesti. Terveesti.
Sellainen ajatusten purku, samalla aloitus tälle sivulle. Tosiaan, tulen käsittelemään Horoa (= syömishäiriötä) varsin suorasanaisesti, joskus anellen ja joskus vihaten. Todennäköisesti myös kalorit tulen laskemaan, kun on juuri sellainen päivä. Yritän tehdä mahdollisimman fakta-pohjaisia postauksia välillä tsempatakseni itseäni ja muita ("saat syödä aika kauan ja paljon että lihot" yms yms yms.). Mutta eniten haluan vain jakaa näitä ajatuksia ja tunteita mitä tämä paska herättää. Enimmäkseen siis helvetillistä ragea. Mutten voi enkä halua luvata tämän olevan 100% anti-ana-blogi, koska niitä päivä on. Niitä pahimpia. Niitä milloin tarttuu Horoa käsistä anoen että se auttaisi. Mitä vaan, kunhan tulen laihaksi. Vaikka, nii-in, mitä hemmettiä se laihuus sitten tuo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti