Kun pelkkä syöminen ei riitä tuomaan parantumista ja onnea.

Tänään en halua vain kahlata kuvia läpi ja pälpätää päivästäni, tänään haluan mietiskellä ja jakaa ajatuksiani. Pelaan siis 'minun blogi, minun säännöt' - kortin pöytään. Jälleen kerran.

Kun aloin pikku hiljaa muuttaa syömistäni ja tavoitella listaamiani asioita, huomasin että jokin ei nyt täsmää. Jokin osa jäi ikään kuin tyhjäksi, ontoksi ja vaikeaksi täyttää pelkästään syömishäiriötä vastaan taistelemalla. Pelkkä aterioiden korjaaminen ei todellakaan riitä. Siispä mikä neuvoksi.

Heräsin vähän aikaa sitten siihen tunteeseen, että jokin on vinossa. Ei siis lainkaan pahalla tavalla vinossa, vaan oudolla vain. Piti hetken miettiä asiaa tarkemmin ja kelailla missä mennään. Hätkähdin huomattuani, että jokin minussa itsessäni on muuttunut. Missä on jatkuva pessimistisyys? Kateus? Viha? Itsensä moittiminen? Ja ennen kaikkea, missä ihmeessä olen tyhjä, katkera minä?

Tajusin, että päästäkseni syömishäiriöstä minun tulee myös muuttaa itseäni, sillä minä olen itseni pahin vihollinen.
Tässä vaiheessa joku tyrskähtää ja sanoo ettei itsensä muuttaminen ole mahdollista, sika mikä sika. Vaan kyllä on. Miltei mikä vain on mahdollista, jos sen eteen tekee töitä ja sitä vilpittömästi haluaa. Olen parin viikon aikana muuttunut kovasti, sen sijaan että valittaisin jatkuvasti ja siirtäisin pahaa oloa toisiin, hyvä olo on saanut minut levittämään positiivisuutta muihinkin. Ja mistä se hyvä olo sitten tulee, onkin koko jutun juju.
Hyvä oloni tulee siitä, että uskon itseeni, en vertaa itseäni jatkuvasti muihin, opettelen taas tekemään asioita joista nautin. Kokeilen rohkeasti jopa uusia asoita. Näin olen huomannut(vaiko muistanut?) nauttivani esimerkiksi kokkaamisesta, kirjoittamisesta, kontaktista muiden kanssa, sisustuksesta, yms yms. Löysin myös tonnikalan pelkästään sillä ajatuksella että kerrankos sitä, hah! Rakastuin.

En ehkä olisi itse huomannut mitään, mutta sain eräältä rakkaalta ystävältä viime viikonloppuna iloisen kommentin: "oletpa sä taas ihanan onnellinen, silleen oikeesti,"! Se hämmensi, tiesin olevani onnellinen mutten tiennyt että sen huomasi. Vau, onpas kummallista.
Kun tämä ystävä sitten kysyi, miten olen tullut onnelliseksi, vastasin vähän nolona että mä vaan päätin olla onnellinen. Siinä kai se.
Mutta asia ei ollut ihan niinkään yksinkertaista. Olin onnellinen, koska olen muuttunut. Vähän. Tarpeeksi.

Kuva googlesta.

Syömishäiriöhän vie kaiken ilon ja muuttaa kaikki rakkaat asiat vaarallisiksi ja suoraan sanoen turhiksi. Otetaan esimerkiksi suklaa ja vaikkapa lukeminen. Nautin molemmista. Vaan pah, Horon mukaan kumpikin on minulle pahaksi, koska suklaa lihottaa heti hirveästi ja kirjojen maailmaan syventyminen voisi syöstää minut hetkellisestikin pois raiteiltani. Mieti vain niitä asioita, jotka liittyvät syömiseen tai kulutkseen, niin pysyt onnellisena.
No en kyllä totta vie pysynyt. Päin vastoin, aivot olivat (ja edelleen vähän ovat, vaan aika parantaa) niin täynä kaloreita, numeroita, vaakaa, itsesyytöksiä, lisää kaloreita, ruokaa ja pakkoajatuksia etten mitään muuta voinut edes kuvitella ajattelevani. En edes antanut itselleni lupaa ajatella mitään mukavaa, tai tehdä asioita joista pidän. Se olisi voinut horjuttaa tasapainoa, joka olisi taas voinut horjuttaa sairautta, joka taas oli voinut horjuttaa minua. Ajattelin olevani onnellinen, jos olen kellon ympäri jatkuvassa kontrollissa. Hyi miten nyt ahdistaa ajatuskin.

Olen pelkän parin viikon sisällä oppinut, että tuollainen kontrolli ei tuo millään tavalla onnea. Olen onnellisempi kun voin itse päättää mitä tänään tekisin, muuttaa jopa mieltäni jos niin halajan. Ottaa toisenkin keksin, ihan vaan koska saan. Mennä kaupungille ja ostaa jotain mitä en suunnitellut ostavani, ihan vaan koska voin.
Kontrolli minulla on edelleen, mutten tosiaankaan enää kirjoita päässäni ylös tunti tunnilta mitä milläkin kellon lyönnillä pitäisi tehdä. Se on täysin turhaa. Nautin suuresti tällaisesta 'joustavammasta kontrollista', vaikka edelleen se vähän ihmetyttää. Ajatella, ettei minun tarvitse syödä tasan kello kuusi. Voin syödä vähän ennen taikka vähän yli, eikä mitään pahaa tapahtu. On järkevämpää siis kuunnella vatsaa. Kun kurnahtaa, niin tiedän että ruokaa saisi pian alkaa laittamaan.
En sano, ettei minulla olisi ruokailuun varattuja aikoja. On kyllä, mutta en koe niitä ahdistavina tai joustamattomina. Enkä myöskään suunnittele aterioitani kaksi päivää aikaisemmin, mikä on aivan uskomatonta. Mietin mitä tekee mieli, mikä olisi järkevää ja mikä sopisi päivän ohjelmaan. Mitä minä nyt haluan ja tarvitsen. Kanaako? Joo, kanaa tekee mieli ja tämän jälkeen aijon treenata, siispä kana on oikea vaihtoehto mieltä ja kehoani kohtaan.

Kuva googlesta.

Kun vatsa ja minä olemme saaneet mitä haluamme, voimme tehdä treenin täysin uudella puhdilla, mieli kirkkaana. Jos taas koen, etten sillä hetkellä ehkä sittenkään halua treenata, teen jotain muuta. Katson myöhemmin uudestaan. Aluksi päätin, että teen yhden treenin neljä kertaa viikossa, muut päivät saan sitten liikkua miten haluan. Lopuksi tulin kuitenkin tulokseen, että ei, ei neljä kertaa. Asetan riman liian korkealle, saan vain suorituspaineita ja ahdistun. Kolme kertaa treeniä X riittää juuri nyt vallan mainiosti. Tämä on taas tuonut minulle onnen. Treenaan minä päivänä vaan haluan, kolme kertaa tulee helpostu täyteen kun ei tarvitse puskea itseään väkisin, vaan voi nauttia suorituksesta.

Tässä siis olen myös tehnyt muutoksen: olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja antamaan itselleni anteeksi. Ja se on ainakin omasta mielestäni antanut minulle ihan älyttömän paljon näiden parin viikon aikana.
Olen edelleen perfektionisti, tuskin sitä saa minusta väkisin ulos väännettyä. Edelleen pyrin täydellisyyteen, mutta olen huomannut, että täydellinen ei olekaan aina, noh, täydellistä.
Ohhoh, tunnilla piirtämäni asetelma ei ole millilleen oikein mitattu. Voi kehveli. Voin harmitella tätä ja siirtyä nurkkaan vollottamaan miten surkea tollo olen. Tai sitten voin katsoa piirrostani vähän aikaa ja todeta että perkuleen hienohan tämä on näinkin.

Olen aina ollut se katkera ja kateellinen, oikein harjoittanut tätä kuuluisaa 'olen onnellinen puolestasi, mutta vain niin kauan kun minulla menee paremmin.' - tapaa ajatella.
Tietysti on aivan selvää, että niin kauan kun tuntee itsensä huonommaksi kuin muut, on väistämättä kateellinen miltei kaikille. Silmät leimuavat, kun kaveri saa kehut ja itse jäät nuolemaan näppejäsi. Vaan entä, kun alkaa olla ainakin hetkittäin varsin hyvää pataa itsensä kanssa?
Otan esimerkin. Hyvä ystäväni kertoi minulle tänään saaneensa kesätöitä. Ilahduin niin, että naamani hohti kuin Naantalin aurinko. Tiesin, että tämä ystävä tarvitsee kipeästi töitä ja rahaa, tiesin että hän on enemmän kuin onnellinen. Kaksi viikkoa sitten olisin katkerana ulissut pääni sisällä itselleni, miten minä en saa töitä ja miten epäreilua, ja olenpas suuri kammottava paskakasa kun en mitään saa aikaiseksi, katso nyt kun ihan riittämätön siinä olet saatana.
Nyt huomasin vasta myöhemmin, miten tämä ajatus puuttui täysin. Olin keskittynyt toisen onneen, en omaan mussutukseeni ja katkerointiini. Tiesin myös, etten ole täys nolla, jos en saisi töitä. Ystäväni on varmasti tehnyt enemmän töitä hakemuksien eteen, hän ehdottomasti ansaitsee tämän paikan. En tiedä saanko kesätöitä, mutta jos en niin pitää keksiä jotain muuta ja parempi tsemppi ensi vuona! Niin yksinkertaista se on.

Entäpä positiivinen ajattelu. Olen aina ollut realisti, olen edelleen, haluankin olla. Mutta miksei olisi positiivisesti realisti? Vaihtoehtoja on aina useampi, eivätkä ne kaikki suinkaan johda pettymykseen ja itkuun. Olen aina ajatellut asioita monelta kannalta, tullut silti aina tulokseen että metsään menee kuitenkin ja *tähän iso kasa ulinaa ja paljon kirosanoja*. Entä kun ei mene, ei välttämättä. On suuren suuri mahdollisuus, että ei mene metsään päinkään.
Huomaan, että ollessani iloisempi ja positiivisempi, myös muut tarttuvat tällaiseen ajatteluun ja kohottavat omaa mieli-alaansa. Se on ihana plussa! Olla sekä itselleen, että toisille hyväksi.
Ulinan voi lopettaa. Ei kokonaan, ei tarvitsekaan, mutta sen suurimman itkun ja parun voi jättää pois. Ei kaikesta tarvitse aina saada marinaa aikaiseksi. Ei kenestäkään ole kivaa kuunnella tai ottaa sellaista vastaan. Voi kokeilla myös etsiä asioista hyviä puolia. Aina niitä ei löydy, mutta hei, ei väkisin! Mutta silloin kun pienikin säde pilkottaa pilvien lomasta, voi siihen tarttua.
Aina ei myöskään tarvitse jatkaa kaverin surkuttelua. Jos toinen marisee huonosta säästä, ei sinun tarvitse jatkaa marinaa omalta osaltasi: voit sanoa jotain kivaa. Jotain piristävää. Tai edes jotain joka saa ajattelemaan toisin. "Nojaa, mutta onneksi huomenna on varmaan aurinkoista!" Tälläkin ketjureagtiolla on iso osa sitä, miten iloisia olemme.
Jos lähipiiri koostuu vaan valittajista, niin huomaamme olevamme sellaisia itsekin. Mutta muutoksen siihen voi tehdä, mukaan valitukseen ei ole pakko lähteä! Muutkin voivat saada paremman mielen, jos et äkkiä olekaan perse rullalla joka asiaan.

Kuva googlesta.

"Kiitos" on sanana vaikea. Näin suomessa kun ollaan, lapsesta asti meille on opetettu miten on parempi olla ottamatta kehuja vastaan, Tyrmätä sellaiset heti kättelyssä, haastaa vaan että "emmie nyt tiiä, ei tämä nyt mitään kehumisen arvoista ole."
Ihan väärä tapa, ikävä sellainen. Ei ole ihmekään, kun niin moni suomalainen on masentunut ja itsekriittinen. Näin yleistäen. Jos kerran ei saa olla tyytyväinen itseensä tai omaan raskaan työn tulokseen, niin missä se idea sitten on? Miksi saada iloa saavutuksesta, jos sitä ei saa juhlia? Miksi olla suju itsensä kanssa, jos kerta aina pitää miettiä olevansa kuitenkin nolla, kävi miten kävi?

On myös tärkeää olla kiitollinen ja iloita pienistä asioista. Huomaan aivan eri tavalla arvostavani monia pieniä seikkoja. Asioita, joita ei tullut kuukausi siten mietittyä lainkaan. Ihmisten hymyt, kehut, ihana sää, hyvä hiuspäivä, hyvä ruoka, viesti joltain rakkaalta, palkitseva ja kova treeni, lempielokuva, lenkki kaunissa luonnossa, musiikki, ystävät, perhe. Elämä. Siinä on jo paljon ilon aiheita. Paljon aihetta olla kiitollinen. Saatan jatkuvasti olla ihan hymy pyllyssä, vaan koska olen onnellinen. Oli se sitten jostain suuresta tai pienestä aiheesta, olen silti.

Miksikään Buddhaksi en tosiaan ole ruennut, mistään valaistumisesta ei ole kyse. Olen vaan pikkuhiljaa alkanut huomaamaan asioita. Mikä saa juuri minut onnelliseksi. Mikä sopii minulle. Mitä voin tehdä jotta olisin onnellinen. Sellaista.
En voi muuttaa maailmaa, en voi muuttaa muita, mutta voin muuttaa itseäni. Ja se riittää. Ehkä silläkin on pidemmän päälle suuri vaikutus johonkin.

Kuva googlesta.

Äitini ehdotti taannoin, että ehkä syömishäiriöni on ns. viimeinen taisteluni ennen itseni löytämistä. Silloin puhahdin, nyt mietin asiaa eri näkökulmasta. Ehkäpä! Ehkäpä tämä on tosiaan se taistelu, joka tulee voittaa, jotta näkisi tosiaan kuka on ja tulisi itsensä kanssa sinuksi. Onnelliseksi. Vaan ei saa päättää aloittaa huomenna tai viikon päästä, pitää aloittaa se sillä hetkellä, kun huomaat että kaikki ei ole hyvin. Asioille voi tehdä jotain, niille vaan myös pitää tehdä muutos.
Syömishäiriön voittaminen ei siis riitä, mielestäni pitää voittaa myös itsensä. Tulla itselleen lempeäksi. Tulla onnelliseksi itsensä kanssa. Raskas muutos, onhan se masennuksessa pyöriminen vaan niin helpompaa ja turvallisempaa, mutta kiitos ei, Se ei ole minulle. Olen saanut niin tarpeekseni. Takapakit ovat toivottuja, sillä oppia ikä kaikki. Mokailen, opin ja korjaan. Niin se vain menee.

Huonoista rutiineista pitää päästää irti. Ikävästä menneisyydestä pitää oppia luopumaan. Pelottavat asiat, jännittävät uudet jutut ja muutokset pitää oppia kohtaamaan silmästä silmää, sillä ne voivat tuoda elämään jotain uutta ja ihanaa. Päätös vain pitää tehdä. Minä pystyn tähän, minä haluan tätä. Tämä on minulle hyväksi ja minä totta tosiaan ansaitsen tämän. Tämä pätee niin fyysisiin kuin henkisiinkin muutoksiin.

Koska tämä nyt oli tällaisessa "ahaa" - elämyksessä väsättyä, niin tätä sitten tulikin rustattua yli nukkumanmenoajan. Pahoittelen mahdollista pomppimista ja virheitä, mutta toivon silti sanoman menevän perille. Hyvää yötä teille, ja pitäkäähän itsestänne huolta!

Möhkis kuittaa.