Vloggaan itseni irti syömishäiriöstä!

Heräsin jostain uskomattoman kamalasta. Tajusin että en voi jatkaa näin. Vetäisin henkeä, uskalsin varovasti kurkistaa ulos sellistäni. Parin ihmisen ansiosta tajusin että peilistä katsova hirviö ei ole totta, mutta jokin muu on. Hirviö mitä en itse nähnyt. Seisoin peilin edessä todella pitkään, kulmat kurtussa ja itku silmässä.
Miksen minä näe? Tiedostan, kai, mutten näe. Olenko minä todella noin iso? Ruma, mitätön, jättimäinen epäonnistuminen?

Lyhyesti: pelästyin hurjasti sitä että mun keho päätti jättää mut heitteille. En saanut enää liikuttua. Treenaus ja juokseminen jäi. Tästä syntyi reagtio "ihan sama, nyt sitten mennään alas niin että hippulat vinkuu, en varmasti päästä tästä irti!" jonka jälkeen tapahtui vähän kaikenlaista. Siitä "kaikenlaisesta" vähän myöhemmin.

Ja tässä mennään. Kohti parempaa. Nimittäin liikunnan täytteistä, terveellistä elämää.

Toki, voi olla montaa mieltä siitä onko fitness/elämäntapamuutos vain syömishäiriöstä siirtyminen toisenlaiseen, terveelliseen "häiriöön". Voi hyvin olla. Mutta puhuttuani monen ammatti-ihmisen kanssa, tulin samaan tulokseen kuin he. Mikä tahansa, kunhan se vie pois nääntymisestä ja oksentelusta. Tuskin pystyisin pääsemään tästä paskasta ilman liikuntaa ja aterioiden mittausta. Tai ilman inspiraatiota. Ja se on ihan okei. Minä kun voin aivan loistavasti.
Viiden päivän aikana on tapahtunut jotain uskomatonta. Voin hyvin. Henkisesti ja fyysisesti. Välillä ahdistaa, välillä tulee takapakkia (olen oksentanut kaksi kertaa, mutta ennen tätä oksentelin joka päivä monen monta kertaa. Us-ko-ma-ton-ta), mutta olen tyynesti hyväksynyt sen ja jatkanut elämää vielä suuremmalla voitonhalulla.

Liikunta on ollut mulle vuosia tapa purkaa erillaisia tunteita, stressiä, ahditusta ja ylimääräistä energiaa. Syömishäiriön aikana siitä tuli yksinkertaisesti tapa pudottaa painoa. Välillä koin(/koen?) sen tuoman ilon, välillä keho pisti kaikin voimin vastaan, mutta minähän painoin menemään, koska muuten lihon ja kyse oli muutenkin pelkästä pakkopullasta. Nyt tajuan miten hemmetin iso idiootti olenkaan ollut. Miten voi kuvitella kehon voivan tehdä mitään suurempaa suoristusta, jos sille ei anna polttoainetta? Tai oksentaa kaiken sen energian pois? Mitään muuta ei tapahdu, kun se että keho-raukan toiminta menee aivan sekaisin.
Nyt kun taas on ollut jopa energiaa treenata ja käydä juoksemassa, voitte kuvitella onneni. Hei, minähän jaksan! Jumalauta. Tämä on uskomattoman mahtavaa! Uskomattoman hauskaa!
Mä en ole innostunut kisaamisesta, tai itselleni suurien tavoitteiden asettamisesta, tai isoista lihaksista (ihanne olisi kiinteä, laiha mutta muodokas ja naisellinen kroppa, vähän lihastakin saisi totta kai olla). Haluan yksinkertaisesti löytää liikuntamuotoja jotka ovat hauskoja ja jotka tuovat iloa. Esimerkiksi kahvakuula, tanssi, treenaus, sali, juokseminen. Toinen tavoite on kiinteyttää ja voimistaa kroppaa, ei antaa sen kuihtua pois. Etsin hyvää oloa, terveempää minäkuvaa. Oppia rakastamaan kehoani.

Entäs se syöminen? Paremmin, kuin olisin koskaan kuvitellut. Annosmalleja olen yrittänyt noudattaa, en tietenkään ole kyennyt syömään oikean kokoisia annoksia, mutta sen verran että en ole ahditunut (ja sen myötä oksentanut) ja kehokin jaksaa taas! Ja ruuansulatus toimii paremmin.
Edelleen on monta, monta mutkaa matkassa. Edelleen ahdistaa. Mutta saan apua, otan asioista selvää, En luovuta, syön vaikka vähän hirvittää. Olen jopa kokannut itse. En ole sitä tehnytkään puoleen vuoteen, ihan vaan koska en ole voinut laskea kaloreita. Nyt kun hankin keittiövaa'an, ahdistus on laskenut huomattavasti. Tavoitteeni on oppia itse ymmärtämään, paljonko saankaan sitten loppujen lopuksi syödä lihomatta, ilman laskeskelua. Mutta siihen on matkaa. Nyt voin vaan kiittää sitä, joka keksi tämän oivallisen laitteen. Kiitos!

Kun mulle viimein sanottiin, että jatkamalla samalla tiellä, mulla ei olisi ollut enää pitkä matka sairaalaan ja siitä vielä lyhyempi matka maan alle hautumaan, hämmästyin. Enhän mä nyt niin sairas ole! Olen niin lihavakin. Kysyttiin, saanko pidettyä vettä sisällä. Vähän nolosti tunnustin että en, se voisi näkyä vaa'alla ja se taas saisi mut pois raiteiltani. Siinä vaiheessa tajusin että oho, taidan mä sittenkin olla melko sairas.
Painan nyt 52 kiloa. Laihduin tosin kilon sen jälkeen, kun aloitin prosessini, joka kertoo aika paljon. Tai siis Horo hei, voitko selittää miksi laihdun ilman oksentalua, syömällä isompia annoksia ja liikkumalla kohtuudella? Ja mitä tahansa sanot, väärässä sä olet. Olen päättänyt olla sinua kuuntelematta. Ottaako päähän?
Anyways, tässä pitää myös alkaa pikkuhiljaa tajuamaan että ihmiset ovat rakenteeltaan erillaisia. Mä nähtävästi olen kai sitten todella todella laihassa kunnossa yli viisikymmentä kiloisena, jollekin se saattaa olla taas jotain aivan muuta. Me ollemme erillaisia. Meidän luustomme on erillainen. Meidän rakenteemme on erillainen. Pituus on eri. Meidän normaalipainomme ei ole sama, kaikilla on omansa. Sen hyväksymiseen menee hetki, jos toinenkin. Mutta sentään olen alkanut käsitellä asiaa aivan eri lailla.

No mutta pidemmittä puheitta: tällänen on suunnitelma. Aloittaa liikunnan ja terveellisen(=järkevän) ruokavalion kannatteleva parantuminen. Haters gonna hate, mutta mä en enää kyki Horon kanssa ilman tappelua. Aijon nousta jaloilleni. Saada kehon siihen kuntoon, että pääsen salille, nyt se on vain suuri riski saada sydänkohtaus, lääkärin mukaan. Hyväksyn sen, en minä kuolla halua! Tässähän ollaan pääsemässä juuri elämisen makuun saatana! Olisi sääli päättää kaikki nyt.

Vaan miten tulen todistamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu? Etten liho, että syömishäiriön rutiineista irti päästäminen ei ole maailmanloppu, että syöminen on okei eikä oksentaminen anna mitään? Miten pääsen irti ahdistuksesta ja miten voin sitä purkaa (muutenkin kuin ystävien ja liikunnan kautta)?

Vastaus: Aloitan vloggaamisen. 

Eli idea on seuraava: alan kuvata päivittäisiä asioita, jotka liittyvät (ja eivät liity) syömishäiriöön, ruokaani, liikuntaa, ajatuksia, tunteita. Kaikkea sitä. Kuukauden, kahden, vuodenkin päästä voin katsoa ensimmäisempiä videoita ja pohtia sitten, tapahtuiko esimerkiksi vuoden kuvailun aikana mitään oikeasti pahaa. Vai jotain käsittämättömän hienoa. Samalla toivon, että jos joku sh:oota sairastava tätä prosessia seuraa, saa siitä voimaa yrittää nousta sairautta vastaan.

Joten, hyvät lukijat, olisiko täällä ketään jota kiinnostaisi katsoa tämän torven matkaa kohti parantumista? Kokeeko kukaan, että se voisi auttaa sinua itseäsikin?


Ai! Ja muuten ihan vain silleen tsemppinä: tässä tämän päivän ruuat ja kalorimäärät jotka olen nassuun vetäissyt, enkä ole lihonut grammaakaan! Ei ole tarvinnut oksentaa.

Aamiainen; Activia kevyt: 56kcal

Lounas(?): Eloveena omena kaneli puuroon sotketty Activia kirsikka: 246kcal

Launaan jälkiruoka: Fitness-patukka: 89 kcal

Päivällinen: Lohi-raejuusto-munakas ja salaattia sekä Coca-cola light: 331kcal 

Iltapala: Banaani ja mehua: jotain 110 kcal

 + Pirkan lakuja 7-8kpl, en nyt tiedä enkä jaksa miettiä kaloreita.

Liikuntaa tänään vähemmän, niin että olo on hyvä mutta ei mitään maximaalisen rankkaa: 15min lihastreeni ja 30min kahvakuula sekä 1h 30min siivous, haha! Tänään paloi jotain 570, jos painonpito-ohjelmani on oikeassa.

Ja kaiken tämän jälkeen: olo on mahtava. Väsyttää kovasti, mutta olo on silti erittäin hyvä. Eihän tuo määrä ruokaa varmaan paljon ole, mutta minulle se on uskomatonta parannusta. Onnittelen tänä iltana itseäni todella.
Kello on miljoona, mutta halusin saada tämän teille kirjoitettua. Tsemppiä kaikille ja toivottavasti joku piti vloggaus-ideasta. Aijon sen varmaan silti toteuttaa, tänne tai ihan vain koneelle.

Edit: Niin ja tosiaan, aijon muuttaa blogin suuntaa positiivisemmaksi (ei, en aijo lopettaa huonoista päivistä kirjoittamista, tämä on minulle päiväkirja), koska itse tahdon kehittyä myös, öh, positiivisemmaksi? Joka tapauksessa, haluan vain toiveikkaamman ja "kohti parantumista" tyylisen suunnan blogille. Hyvän olon on tarkoitus tarttua, jatkuva surkuttelu ei ole minua auttanut. Sen purkaminen tosin on, joten en aijo poiketa rehelliseltä tieltä. Jos on paha olo, niin kirjoitan siitä. Mutta sitten taas pitää vain ponnistaa ylös!