Tunteita

Olen kotona syönyt, ollut syömättä, ahminut ja oksentanut, yrittänyt ja luovuttanut, raivonnut ja kuunnellut äidin raivoa aamusta iltaan. "Miksi oksennat? Miksi et syö? Syö! Älä valehtele! KuoletkuoletKUOLET. Se on oma valinta." 

Lopulta purkauduin täydin, huusin ja raivosin, kerroin tasan tarkkaan miten läski mä olen. Äiti senkun jankuttaa että olen liian laiha. En todellakaan ole. En lähelläkään! Karjun kyynelten lomasta olevani sen tytär, totta kai se on näkevinään mut laihana kun olen laihtunut pari kiloa! Kaksikymmentä, ehkä, mutten tarpeeksi. En koskaan tarpeeksi.

Horo ja järki raivoavat äidille vuorotellen, minä vaan toistelen pääni sisäisiä argumentteja, kerron että vittu en mä tätä halua (vai haluanko) en mä kuole (kuolenko?), enkä mä saa hyvää oloa itse oksentamisesta vaan siitä että en jätä kaloreita sisääni (joten toisin sanoen, oksentamisesta)! Järki taas selitti tyynesti, miten mä en voi sormia napsauttamalla ottaa tätä pois itsestäni, se kun tarkoittaisi että oppisin hyväksymään itseni. Ja siihen en ole valmis. En ole valmis päästämään irti, mutta tämä ei ole mun koko elämä. Mä en millään jaksa tätä koko elämääni, joten jossain vaiheessa järki vain voittaa. Se on kuitenkin helvetin pitkä prosessi. Se voi kestää vuosia. Mä en kuitenkaan enää tottele Horoa sokeasti, paljon kyllä, mutta saatan kyseenalaistaa. Kolme kuukautta sitten en jupissut vastaan missään, mitä se käski. Jotain pientä on jo lähtenyt liikkeelle. Todella, todella hitaasti, mutta silti.

"Minä en katsele!" no hyvänen aika älä sitten! Ihan kun katselisit ikinä ellen ole iloinen tai muuten vain ongelmaton! Anna mennä, hylkää. Tätä mä olen odottanut vuosia. Milloin äiti nostaa kädet pystyyn ja toteaa että liian vaikea. Liian iso ongelma. Vaihtui varmaan sairaalassa toiseen taaperoon, tuo ei ole minun.

Kyllä minä hitto tiedän olevani täysin epätäydellinen. Täysin. En ole mitään mitä puolisisarukseni ovat. En hyvä koulussa, en saa töitä yhtä helposti, en edes pääse kouluihin mihin haluan, en tiedä mitä teen elämälläni, en osaa olla rento, en ole tarpeeksi sosiaallinenkaan. Masentunut, vaikea, äreä, ailahteleva, seurustelee mieluummin tyttöjen tai transujen kun miesten kanssa, ei halua lapsia, ex-koulukiusattu, lintsari, heikko, laiska, ruma ja niin hemmetin läski. Yksi ongelma. Ja nyt vielä sairas.

Kyllä minä siis tajuan. Ihan totta tajuan! Miltei hämmentyisin jos joku jäisi seisomaan viereeni loppuun asti. Pelästyisin. Miksi? Mitä sinä siinä vielä teet? Etkö nyt hitto vieköön ole nähnyt mikä hirviö olen. 

Samalla tiedän että asetun aivan tieten tahtoen tässä marttyyrin asemaan. En vain osaa muuta. Horo kuiskii että kotiin tulo oli virhe, miten helposti tämä paikka kääntääkään hyvän oloni huonoksi. Saan äidin vihaiseksi. Pettyneet vanhemmat, siinähän ne taas on. Olisi vain parempi palata Savonlinnaan, missä voisin turvallisesti jatkaa noidankehääni.

Tuntuu kuin olisin taas kotona välivuodella ja sontaa lentää joka suunnalta, katsos kun jokin mussa on nyt pielessä - ei vaan kaikki. En osaa edes valehdella tekemisistäni. Ei, väärin, en halua valehdella. Kun äiti kysyy oksensinko pari minuuttia sitten, voisin vastata etten oksentanut. Se säästäisi molemmat ikävältä tunteelta, huudolta, mutta kun se ei olisi totta. Sanoin tälle suoraan että mä en valehtele, oli totuus sitten ikävä tai vaikea uskoa, mä en valehtele. En pahasta olosta, en hyvästä olosta, en siitä oksennanko vaiko en, paastosta ja syömisistä. Kaikki mitä sanon on totta.

Aluksi ei tietenkään ollut, valehtelin Horon käskystä kaikille ja koko ajan. "Söin jo, ei ole nälkä. En minä oksenna. Älä puutu tähän, kaikki on ihan kunnossa," liuta oli aina sama. Nyt kun olen sentään vähän saanut omaa luonnettani takaisin, en voi valehdella. Ei vaan tunnu hyvältä.

Ja sitten taas, rauhoituttuani, tajuan miten huolissaan nuo huutajat ovat. Miten joku mitä teen itselleni saa heidät reagoimaan noin vihaisesti. Pelokkaana. Ihan kuin kukaan kuuntelisi mielellään kun toinen oksentaa syömisiään ulos, saatikka näkisi sitä. Miksi kukaan edes reagoi noin, jos olen heidän silmissään vain kasa epäonnistumista? Rakastetaanko minua silti? Vaikka olenkin tällainen? Ojentaako joku vieläkin kätensä epäröimättä, eikä vedä sitä pois kun oma jäätävän kylmä käteni tarttuu siihen? Voitteko te vielä odottaa vähän aikaa? Kestättekö te vielä? 

En minä lupaa päästä heti jaloilleni, en osaa enkä löydä siihen energiaa, en edes tahdonvoimaa. En tiedä edes haluanko tästä eroon vai en. Mutta jokin sisälläni yrittää kertoa minulle että se hetki tulee. Se hetki kun syön jotain mitä Horo ei olisi hyväksynyt, syön enkä edes oksenna. Se voi olla huomenna, kuukauden päästä tai vaikka vuosien päästä.

Tietysti Horo toteaa että sitä hetkeä ei ikinä tule, "minä en sinua jätä, en vaikka miten yrittäisit juosta karkuun, sinä olet minun, sinulla ei ole muita". 

Mutta tjaa. En jaksa uskoa. Enkä haluakaan. Horo hei, joku tuolla rakastaa minua. Rakastaa, vaikka olisin lihava tai epätäydellinen. Sinä et. Rankaiset, vihaat, pakotat ja valehtelet, viet pois kaiken mitä rakastan, kaiken mistä nautin. Milloin viimeksi sain syödä jäätelöä? Sain mennä kaupungille ilman, että minun piti jatkuvasti vertailla miten paljon laihempia muut naiset ovat? Miksen saa syödä oksentamatta? Miksi pitää olla nälässä? Hakata itseään? Rankaista? Mihin tämä kaikki johtaa? Mitä minä tästä sinulta saan? En rakkautta ainakaan, ja sehän se on. Se ainut asia minkä takia jaksoin läpi pahat ajat, olen vielä tässä ja se ainut asia jolla on oikeasti väliä.

Vaan milloin minä saan tarpeekseni? Oikeasti tarpeekseni.

Tämä teksti on kirjoitettu kauheissa tunteiden puuskissa. Näin ollen olen pahoillani epäselvästä tekstistä, marttyyrimäisyydestä sekä kirjoitusvirheistä. Pakko kyllä todeta että tämän kirjoittaminen auttoi äärettömän paljon. Tuskin olisin näin tyyni ellen olisi raivoissani alkanut tätä näpyttämään.

Tämä blogi on ollut todella minulle lahja itseltäni. Ellen olisi ruennut kirjoittamaan tätä, en olisi näinkään selvä. Kun ajatukset paukuttaa näytölle, ne selviävät. Alat vähän miettimään siinä sivussa. Onko tuo oikein, onko tämä kivaa - ja sitä rataa. Huh huh. Kiitos, minä, että avasit koneesi ja pienen empimisen päätteeksi loit tämän blogin. Kiitos.